Elokuu oli alkanut, ja Helmiksessä oli jälleen vilkasta elämää. Tuntihälinääkin oli ehtinyt jo ikävöidä. Päivän toinen alkeisryhmä oli juuri vienyt ponit takaisin talliin. Tunti oli ollut harvinaisen hikinen, sillä sää oli lämmin, eikä hevosia olisi huvittanut työskennellä pitkän laitumella nautiskelun jälkeen. Viivi ja hoitajat auttoivat nyt pikkuisia ratsastajia hoitamaan ponit pois. Jokainen niistä kasteltiin sienellä, ja ne saivat melassivettä, jotta ne joisivat tarpeeksi. Sen jälkeen ne pääsivät takaisin laitumeen, jossa ne majailivat vielä ainakin syyskuuhun saakka.
Minä olin kentällä, jonne alkoi valua jatkoryhmäläisiä hevosten kanssa. Olin pyytänyt kaikkia tulemaan ilman satulaa kuuman päivän ja kauden aloituksen kunniaksi. Kesälomilta palanneet tuntilaiset olivat ruskettuneita ja hiukan epävarman oloisia. Ryhdyin vasta silloin miettimään, oliko hyvä idea laittaa heidät pitkän tauon jälkeen satulattomiin selkiin, mutta kohautin olkapäitäni ja odotin, että loput ratsukot tulivat tallista. Tuntilaisia oli neljä. Jenni, joka oli ratsastanut Helmiksessä aina alkeistunneilta saakka, ratsasti Nikolla. Innoissaan jakkaran kanssa säätävä Taru oli valmiina hyppäämään Jeren selkään. Kavioiden kalkkeen saattelemana käytävästä kentälle saapuivat myös Aku, 12-vuotias tuntilainen, jolta tuntui vain kertakaikkiaan sujuvan kaikki. Välillä ihmettelimme, miksi hän edes kävi tunneilla. Poika oli hiljainen, ei paljoa pukahtanut. Ratsasti vain ja lähti sitten. Hän talutti säpsyä Hallaa, joka oli päättänyt aloittaa syyskauden huvittavan dramaattisesti kaikenlaista säikkyen. Akun perässä tallista tuli Pamelaa taluttava Sanna, joka aloitti Helmiksessä paraikaa. Kun loput ratsukot tulivat kaartoon noustakseen selkään, Taru käveli jo alkukäyntejä Jeren kanssa jalkojaan iloisesti heilutellen. Jenni nousi selkään seuraavana ja lähti heidän peräänsä. Ei mennyt kauaakaan, kun kaikki jo keikkuivat ratsujensa selässä. Halla säpsyili vähän kaikenlaista, ääniä, tuulta ja aitaa, mutta Aku istui rauhallisena eikä näyttänyt välittävän. Aloitimme luonnollisesti alkukävelyillä, joiden jälkeen keräsimme ohjia ja ryhdyimme tekemään tempoharjoituksia. Menimme ensimmäisen lyhyen sivun hyvin hitaassa käynnissä. Seuraava pitkä sivu tuli mennä niin reippaassa käynnissä, kun ratsukoista lähti. Vastaan tulevalla lyhyellä sivulla tuli nostaa rauhallinen ravi, josta piti saada reipasta ja temmokasta pitkälle sivulle tultaessa. Sen jälkeen tehtävä alkoi uudestaan. Aku korjaili hienosti virheensä ennen kuin ehdin huomauttaa hänelle niistä. Hänellä ei myöskään tuntunut olevan minkäänlaisia ongelmia selässä pysymisessä. Eihän Hallalla kovin pompottava ravi ollutkaan. Taru puheli tapansa mukaan ratsastaessaan koko ajan. -Kulma, kulma, kulma… Aikauheeta odotas nyt… HIOO!! HyyvÄ! Kulma, kul-ma.. Hyyvä! Ja nosttta! Meno oli huvittavan näköistä. Jeremias lähti pitkällä sivulla sellaiseen raviin, että Taru tarrasi harjasta kiinni ja pomppi holtittomasti ylös alas. -AIKAMALA nytmälennän!, kuului vaimea huuto, ja tyttö liusui alas selästä melko rentona ja tuli istualleen maahan. Jere jatkoi matkaansa hetken aikaa ja pysähtyi sitten kiltisti kentän keskelle. -Kakkua!, huusi Jenni innoissaan. -Sattuiko?, Kysäisin hiukan huvittuneena Tarun hyvin tuntien. -Takalistoon tuli tälli mutta kyllä mä kunnossa olen, tyttö hihkaisi ja näytti peukkua hiekkakasastaan. Kun olimme saaneet tytön takaisin Jeren selkään, tämä nosti heti ravin ja meni jatkamaan tehtävää. -Eijei älä lähe niin kovaa heti odotappas heppu vähän, Taru mumisi ja suunnisti lyhyelle sivulle, jossa ravin oli tarkoitus olla rauhallista. Jere kuunteli Tarun puhetta korvat heiluen ja teki parhaansa totellakseen, mutta kaikesta huolimatta se ei voinut mitään sille, että energiaa riitti ja pitkällä sivulla oli mukava kiitää. Se lähti jälleen reippaaseen raviin, ja Taru pysyi juuri ja juuri selässä. Pomppiessaan hän huusi:-Ha-lu-at-te-ko-te sukla-a-a-a-a kak-ku-a vai man-sik-ka? -Mansikka!, huusi Sanna, jolla oli ongelmia saada Pamela kulkemaan eteen. -Pyydä siltä rohkeasti ja palkitse heti päästämällä paine, kun se liikkuu eteen, ohjeistin. -Se myös tykkää kehuista, muista kehua! Jennillä näytti sujuvan hyvin Nikon kanssa. -Ratsasta kulmat huolella, Jenni, se oikoo nyt vähän. Muuten menee to.., -KäÄk HuaAA! -Älä lennä!, huusi Sanna. Käännyin ympäri juuri parahiksi nähdäkseni Tarun kiepsahtavan kuin laiskiaispentu Jeren kaulalle. -Py-säh-dy hE-Vo-nEn!, Taru vikisi. Oli oikeastaan aika vaikuttavaa, että hän pysyi siinä Jeren ravatessa niinkin kauan ylösalaisin. Ruuna kuitenkin hermostui ja heitteli päätään, jolloin Taru kiepsahti viimein maahan. -Lisää kakkua!, huusivat Jenni ja Sanna. Aku ratsasti täydellisessä muodossa Tarun ja pysähtyneen Jeren ohi keskittyneen näköisenä. Tilanne oli niin koominen, että naurua oli vaikea pidättää. -KaiKki hYViN, huusi Taru ja nousi hakemaan Jereä pudistellen hiekkaa housuistaan. -Tuolla on niin kauheen vaikiaa pysyä. Sä oot ihan saippuahevonen, hän mumisi Hevoselle ja kiipesi sen selkään ilman jakkaraa siinä hiukan vaivalloisesti onnistuen. Kun siitä oli selvitty, Taru onnistui pysymään lopputunnin selässä ja sai ratsastettua melko hienoja pätkiä ja koottua hevosen kauniiseen muotoon. Pamelalla ratsastava Sanna ei ollut kuitenkaan aivan niin onnekas. Hän oli saanut vihdoinkin hevosen melko reippaaseen raviin ja istui selässä leveästi hymyillen viimein onnistuttuaan. Pamela huomasi, että sitä ei pyydetty eteen yhden ainoan sekunnin ajan, teki äkkipysäyksen ja nappasi aidan viereltä maukkaan tupon ruohoa suuhunsa. Sanna kuitenkin jatkoi matkaansa ja liukui hevosen kaulan yli jaloilleen maahan. Hänen kasvoillaan oli niin yllättynyt ilme, ettei sitä pysty kuvailemaan. Kun ratsukot tulivat loppukaartoon, ilmoitin heille, että ensi tunnilla laitettaisiin hevosille satulat.
2 Comments
Kesäleirin leirikooste 2020Tiia, 23.6.20 klo 17.20
Juoksin lantalan taakse. Oloni oli kuin pikkuruisella lapsella, piilosleikki oli jännittävää. -Tullaan!, huusi Ines tallipihalta. Painauduin lähemmäksi lantalan seinää. -Hilda, löysinpäs! Huh! En ollut ensimmäinen. Ripotteleva sade alkoi jälleen, mutta se ei haitannut leikkiä. Olimme sopineet, että piiloa sai vaihtaa kesken leikin. Ineksen tullessa lähemmäksi, kiersin lantalan toiselle puolelle vastakkaiseen suuntaan ja tilaisuuden tullen hiippailin vikkelästi sisälle talliin. Purupaalikasan takana oli mukavan viileä piilopaikka. -Sofie löydetty!, huusi Hilda. Sofie,23.6.20 klo 21.17 Ilta oli rauhallinen ja tyyni. Rapsuttelin Taminaa mietteliäänä otsasta ja pohdikselin leiripäivää. Päivä oli ollut ihana ja vauhdikas ja oli mukavaa olla ihan yksin hetkinen. Yhtäkkiä minut valtasi halu mennä yksin järvelle. Lähdin jalan kävelemään kohti Helmijärveä ja matka taittui nopeasti. Yllätyksekseni löysin rannalta myös Tarun sekä Hildan. Muiden näkeminen piristi kummasti ja päätimme pulahtaa yöuinnille, koska olimme jättäneet uimapuvut sinne kuivumaan. Olisi paljon kätevämpää säilyttää niitä rantapaikalla kun siellä ei käynyt muita. Nappasimme uimapuvut ja puimme ne päällemme. Järvi oli tyyni ja kaunis, kun solahdimme uimaan. Emme halunneet rikkoa kesäillan hiljaisuutta, joten emme roiskuttaneet vettä tai puhuneet mitään. Laitoin uimalasit silmilleni ja sukelsin kirkasvetiseen järveen. Ahvenparvi lipui nopeasti ohitseni. Sukelsimme kaikki kolme yhtäaikaa ja nousimme sitten pintaan. Tiia, 23.6.20 klo 22.55 Tallituvan ylisiltä kuului kikatusta ja muminaa. Istuimme Viivin kanssa alakerran mukavalla sohvalla ja olimme molemmat puoliunessa. -Leiriläiset hoi, huikkasin vintille. -Kohta olis aika käydä nukkumaan, jotta jaksatte huomenna! -Mitä huomisen tunnilla tehdään?, kuului Hildan ääni. -Muistaakseni hypätään, sanoin unisena. -Huomenna hypätään!, kuului ylempää. Sitä seurasi riemastunut mumina. -Millon tuntilistat tulee?, kysyi toinen ääni, joka kuului ilmeisesti Sofielle. -Huomenna näätte tallista, sanoin hymyillen. -Laittakaahan valot pois jo, ettette nukahda esteillä! Supatus ja kikatus jatkui edelleen, kun lähdin ulos. Ensimmäinen yövuoro tallituvassa olisi Viivillä. Ulkona oli hämärää ja hämyistä. Aurinko oli jo laskenut Helmijärven pinnan alapuolelle, mutta valoa tuntui silti riittävän. Nuuhkin tyytyväisenä hiukan viilennyttä ilmaa. Kävin sulkemassa tallin ovet ja laitoin ilmoitustaululle tuntilistan seuraavalle päivälle. Käytin vielä koirat ulkona ja menin sisälle. Tästä leiristä tulisi vielä mahtava. Sofie 24.6. Klo 12.55
-Mmm, huokaisin ja työnsin viimeisen lihapullan suuhuni kermaisen kastikkeen kera. - Olipa hyvhää, paapatin. Muut olivat tikahtua nauruun. - Kiitos, Tiia virnisti ja nousi sitten seisomaan. - Okei, nyt teillä on vapaa-aikaa. Mä ja Mikah lähdetään maastoilemaan, Tiia hymyili leveästi Mikahille. Poika hymähti ja käänsi katseensa pois. Vaihdoimme katseita vieressäni istuvan Kaislan kanssa. Viivi hymyili meille ja meni ulos Tiian ja Mikahin perässä. Sitten Ines sai idean: - Aletaan leipomaan!, ehdotus sai hyvän vastaanoton ja aloimme miettiä, mitä leipoisimme. Päädyimme suklaakekseihin, sillä Kaisla oli leiponut niitä ennenkin ja vakuutti niiden teon olevan tosi helppoa. Kaivoimme ainekset esille kaapeista ja aloimme leipomaan. Ines sulatti rasvan, Hilda ja Alisa rouhivat suklaan ja minä ja Anton sekoitimme aineet. Keksit onnistuivat oikein hyvin ja söimme kaikki paitsi kolme keksiä, jotka säästimme aikuisille. Tiia, 25.6.20, klo 8.40-9.30 Uniset hahmot istuskelivat aamiaispöydässä. Pienten nauruntyrskähdysten kautta äänet alkoivat muuttua joka lauseella virkeämmiksi. Mikah ja Viivi istuivat pöydässä myös. Astiat kilisivät rauhallisesti. -Tänään on maastopäivä, totesi Viivi hymyillen. -Ja yhteisenä ohjelmana shettisagilityä!, lisäsin innokkaasti. Olin valvonut melko myöhään yöllä, sillä olin taas vatvonut kaiken maailman asioita päässäni. Joskus sitä vain jää ajattelemaan kaiken maailman turhuuksia, joka kostautuu sitten väsymyksenä seuraavana päivänä. Ja jos ei väsymyksenä, niin hainakin hölmöytenä. Aurinko paistoi lempeästi tallin ikkunoista, kun siivosimme Mikahin kanssa rehuhuonetta. Se oli ollut ihan spontaani juttu, mutta rehuhuone oli sen tarpeessa. Lakaisin suurien rehukaukaloiden takaa, ja sain pölyt ja rehunrippeet siististi kihveliin. Käännyin kohti Mikahia, joka tarkisti joitakin vanhoja rehukippoja. En nähnyt suurta roskille tarkoitettua jätesäkkiä missään. Mikah katsoi minua hämmentyneenä "Mitä sinä haluat"-ilmeellä. -Pussaanko?, hän kysyi. -MitÄ? -MiTä?, hän huudahti takaisin kauhun vallassa. -Ketä?, möläytin. -SiiS Pussiin! Pussiinko pussiin!, Mikah pajatti ja peitti kasvonsa käsiinsä. -Pussiin pussiin pussIIn! -Mihin pussiin?!, huusin sen enempää ajattelematta. -Siihen roskapussiin! Sitähän sä kai etsit!! -TotTa!, sanoin ja taapersin kihvelin kanssa ovesta ulos. -Tiia, se on tuolla, Mikah sanoi punehtuneena ja osoitti vastakkaiseen suuntaan. -Pussiin!, huudahdin, vaihdoin suuntaa ja kaadoin roskat vaivaantumeena kihvelistä jätesäkkiin. Sofie, 25.6 10.17 Nousin Puccin selkään ja annoin pohkeita. Hevonen askelsi reippasti Hallan takana. - Missähän Mikah ja Tiia ovat? , Ines pohti ääneen. - Niinpä, myötäilin. - Sieltä ne tulee!, Teemu hihkaisi. - Mitä te kiljuitte siellä? Tiian ja Mikahin kasvot punoittivat. Kummallakin oli silmissään levoton katse ja he vilkaisivat yhtäaikaa toisiaan kääntäen sitten kasvonsa poispäin. Tiia lähestyi kenttää Mikah vierellään. - Mä meen nyt ohjaa tuntia, Tiia sanoi Mikahille, joka jäi seuraamaan tuntia aidan viereltä. Kiersimme kenttää käynnissä Tiian seisoessa kentän keskellä. Kuljin Mikahin ohi. - No, miltä näyttää?, virnistin hänelle. Poika ei vastannut. - Haloo? Kuulitko sä? - Ai niin mitä?, hän havahtui säpsähtäen. - Ei mitään. Taitaa olla ajatukset jossain ihan muualla. - Mitä tuo tarkoitti? - No ei mitään, naurahdin ja annoin Puccille pohkeita. Hevonen nosti ravin muiden mukana. Sitten pusikossa rasahti ja iso lintu pyrähti lentoon. Halla, joka kulki perässäni, hirnahti ja ampaisi laukkaan heittäen korkean pukin. Pukki lennätti Teemun tantereeseen. - Oijoi, sattuko? , Tiia tuli ripeästi pojan luokse. Teemu ähkäisi ja nousi vaivalloisesti istumaan. Mikahkin puikahti kentälle. - Ei kai, Teemu mutisi ja nousi seisomaan. Samalla hän voihkaisi ja tarrasi vasempaan nilkkaansa kaatuen hiekalle - Ah, hän inahti. -Nilkkaan sattuu. Mikah ja Tiia tukivat poikaa ja kiikuttivat Teemun Tallitupaan. Otimme Ineksen kanssa Hallan kiinni ja tuntia seuraamassa olleet Anton ja Taru veivät hevosen talliin. Tiia, 25.6.20, klo 21-22
Rannalla oli vielä valoisaa, mutta nuotio oli sytytetty tunnelmaa tuomaan. Kaikki istuivat tiiviisti penkeiksi kaadetuilla puunrungoilla viltteihin kääriytyneinä. Ilma oli oikeastaan aika lämmin, mutta viltit estivät hyttysiä syömästä leiriläisten jalkoja. Tallituvasta tuotu kitara oli Teemulla, joka soitteli sitä parhaansa mukaan. Tytöt yrittivät parhaansa mukaan laulaa mukana, mutta Teemulla näytti olevan homma vähän hakusena, jonka vuoksi nuotion ympäriltä kuului hiukan sekavaa muminaa ja silloin tällöin myös vääriä nuotteja. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä leirinuotion tunnelmaan kuului semmoinen hiljainen ja epämääräinen musiikki, ainakin minun mielestäni. Mikah kohensi tulta ja Viivi jutteli Ineksen kanssa Chipun karsinassa näkyneistä muurahaisista. Aurinko laski hiljalleen lähemmäksi Helmijärven pintaa kuin suuri, hitaasti sulava oranssi jäätelöpallo. Päivä oli ollut pilvinen, joten oli mukavaa, että aurinko oli tullut esiin edes hetkeksi. Olin käynyt juuri uimassa, ja tukkani kuivui lempeässä tuulessa mukavasti ja kähertyi heti itsepäisille, villeille kiharille. -Miltäs huomisen ohjelma näyttää, kysyi Sofie, joka nakersi paistamaansa vaahtokarkkia tikun nokasta. -Huomisesta tulee kivaa, sanoin kuplivan innokkaana. -mAASTOESTEITÄ! -Onko huomenna jo?, kysyi Viivi innoissaan. -Kai mekin käydään hyppimässä?, hän tiedusteli minulta. -Käydään ihmeessä. Jos ei tuntien aikaan niin ainakin myöhemmin illalla. Leiriläisetkin näyttivät innokkailta. Osan ilmeistä pystyi päätellä, että maastoesteiden hyppiminen oli myös hurjan jännittävä asia. Kun jossakin Helmijärven toisella puolella kuului jyrähdys, osa leiriläisistä nousi seisomaan. Viivi liikahti hermostuneena. -Eikai ala ukkostaa? Minä pelkään ukkosta kauheasti!, sanoi Taru, joka melkein tärisi. -Älä nyt taas aloita, Teemu puhahti. -Voiko joku tulla jo mökillepäin? En haluaisi mennä yksin, sanoi Taru ja säpsähti, kun jyrinä kuului uudelleen. -Kyllä mä voin ainakin tulla, Sofie sanoi ja hymyili Tarulle ystävällisesti. Katsoin kelloa. -Taitaa olla aika kaikkien leiriläisten lähteä jo iltatoimiin, ehkä se on parempi niin, sanoin. Kukaan ei pannut vastaan, kun jälleen jyrähti, hieman lujempaa tällä kertaa. -Mä meen jo mukaan, sanoi Viivi, joka lähti äänekkään porukan kanssa takaisin kohti Helmistä. Leiriläisten äänien vaimetessa heidän kulkiessaan kauemmaksi, aloin ripeästi viikata vilttejä ja kerätä makkaratikkuja. Keräsin reippaasti koriin kaikki mahdolliset roskat mitä näin ja tarkistin kaikki mahdolliset paikat. Olin alkamassa nuotionsammutuspuuhiin, kun säpsähdin kuin Taru ukkosta. Kitara oli alkanut soida hiljaa. Se oli ihan erilaista kuin Teemun soittamana. Kitaran kielet eivät särähdelleet kovaäänisesti, vaan soinnut leijuivat lämpimään ilmaan pehmeinä ja sulavina. Kitaraa soitti Mikah, joka istui hiljaa edelleen paikallaan keskittyneen näköisenä. Hän ei nostanut katsettaan kitarasta, vaikka pysähdyinkin tuijottamaan. Hetken kuluttua laskin roskakorin ja viltit ja kävelin hiekalle lähemmäksi vettä. Istahdin siihen ja kuuntelin vain. Aurinko oli nyt taas lähempänä veden pintaa, se miltei kosketti sitä. Nyt sen väri oli jo niin punertava, että kaikki, mitä sen valo koskettu, muuttui oranssiksi. Sofie 26.6. klo 19- 19.45
Olimme niin malttamattomia, että ryntäsimme saunaan jo kymmentä vaille seitsemältä. Kiskoimme uikkarit päällemme, nappasimme pyyhkeemme ja juoksimme rantaan. Aiemmin oli ukkostanut, joten heti ilman selkeydettyä olimme päättäneet mennä uimaan. - Apuaa, vesi on varmaan ihan hyytävää, Ines naurahti silmät innosta palaen samalla, kun hän juoksi vierelläni kohti rantaa. Tiia, Hilda ja Alisa pinkoivat takamme. Kun vesi tuli näkyviin, heitimme pyyhkeet rantahiekalle ja syöksyimme veteen. Vesi pärskyi villisti ympärilläni, kun otin muutaman loikan ja heittäydyin veteen. Suustani pääsi kirkaisu. - KUINKA KYLMÄÄ! - Niin on, vieressäni seisova Ines sanoi henkeään haukkuen. Kuulin vain pärskähdyksen, kun Tiia säntäsi veteen ja sukelsi heti. Pian hän ilmestyi viereemme suu leveässä virneessä. - IHANAA, hän huudahti. Sitten Tiian kasvoille nousi hei-minä-keksin-ilme. - Kokeilen kuperkeikkaa vedessä! - Onkohan se ihan- - Ines, antaisitko vauhtia!, Tiia hihkaisi ja kyykistyi valmiina ponnistamaan. Epäröivästi Ines avusti Tiia vähän. Tiia kierähti veteen mutta hänen selkänsä otti pohjaan. Onneksi vesi oli aika matalaa ja nainen kömpi nopeasti pystyyn. Tiia yskäisi kuuluvasti ja puristi tuskaisena nenäänsä. - Yöh, meni-vettä-nenään-ja-suuhun-ja-kaikkialle, hän ähisi ja köhi äänekkäästi. Emme osanneet oikein auttaa ja seisoimme kaikki neljä avuttomina vieressä, kunnes Tiia rykäisi vielä kerran ja hymyili sitten meille. - Hengissä-ollaan, hän tiedotti käheällä äänellä ja sukelsi taas uudelleen. Jatkoimme vielä uimista, kunnes meidän piti lähteä. Kävelimme märät croksit litisten takaisin tallille. Viivi, Mikah ja Teemu odottelivat meitä jo pihalla. - Missä te viivyitte?, Viivi tiedusteli. - Tiia kokeili kuperkeikkaa vedessä ja veti vettä henkeen, selitin heille. Tiia vain virnisti. - Ainakin sammutin kokeilunjanoni, hän kuittasi tapahtuneen. Mikah naurahti ja hymyili Tiialle tietäväisenä. - No ainakin selvisit hengissä, poika huokasi kuitenkin hymähtäen. He lähtivät kohti rantaa ja me suunnistimme lämpimään saunaan. Tiia, 28.6.20, klo 10.50 Ensimmäisen tuntiryhmän ratsastajat näyttivät onnellisilta ja hymyilivät leveästi ratsastaessaan loppukäyntejä. Hevosetkin pärskivät tyytyväisinä. Satulattomat ratsastajat heiluttelivat jalkojaan leikkisästi hevosten kylkien vieressä. Anton ratsasti Pamelalla selkä menosuuntaan. Hän näytti kauhistuneelta ja onnelliselta samaan aikaan. Kun hän lähti vahingossa kääntämään hevosta ja oli luiskahtaa alas sen selästä, kaikki saivat makeat naurut. Muutkin ratsastajat olivat saaneet kokeilla takaperin ratsastusta, kun olin taluttanut heitä, mutta Pamela oli ainoa, joka käyttäytyi tarpeeksi järkevästi, jotta leiriläisen annettiin jäädä koikkelehtimaan ties miten sen selässä. Kakkostuntilaiset olivat tulleet kentän reunalle seuraamaan tuntia. Tunnin aiheena oli ollut leikkitunti, jota kaikki olivat odottaneet innolla. Olimme leikkineet hippaa ja kokeilleet maailmanympärysmatkaa, eli kääntyneet hevosen selässä ympäri sivulle, takaperin, toiselle sivulle ja takaisin oikein päin. Leikimme myös viestiä, Taru ja Alisa vastaan Hilda ja Anton. Tiimi T & A oli voittanut ponien ketteryyden ja vikkelien jalkojen ansiosta. Kun loppukäynnit oli kävelty, ratsukot menivät kaartoon ja leiriläiset tulivat alas selästä. Kaikki hevoset saivat kiitokseksi rapsutuksia ja pusun turvalle. Kaikki hevoset kasteltiin hoitopuomilla raikkaalla vedellä ja vietiin viileään talliin suojaan kuumalta hellepäivältä. Muutama leiriläinenkin sai kokea kylmän kohtalon, kun Anton suihkutti Pamelaa kyljeltä ja osui vahingossa hevosen toisella puolen Vinskiä harjaavaan Taruun. Se kostautui pojalle samalla mitalla, ja tilanne eskaloitui niin, että Hilda ja Alisakin alkoivat suihkia toisiaan. Yritin mennä rauhoittamaan tilannetta, mutta sain kylmän suihkun suoraan kasvoihini. Tuli aivan hiljaista. Kaikki pysähtyivät ja tuijottivat minua säikähtäneinä. -Kuka se oli!?, kysyin muka murhanhimoisesti. Kaikkien tyttöjen kädet osoittivat Antonia, j0ka nosti heti molemmat kätensä ilmaan ja tiputti letkun. -Kuules jätkä, täälTÄ PESEE!, huusin ja nappasin letkun maasta. Kaikki olivat litimärkiä, kun hevoset viimein vietiin talliin. Sofie 28.6. 12.30 - 13.30
- Mennään jatkamaan sitä vesisotaa!, Taru hihkaisi, kun kaikki aikuiset olivat poistuneen ruokatilasta. - Ei mennä, minä mutisin tahtomattanikin happamasti. Oli pakko myöntää, että olin hiukkasen mustasukkainen kun toisilla tuntilaisilla, mukaanlukien Antonilla, oli ollut niin hauskaa. - Äääh, ei jaksa, Hildakin komppasi, joten idea jäi siihen. - No mennään kumminkin ulos, Taru ehdotti. Nousimme kaikki pöydästä ja kilpailimme, kuka oli nopein. Kiiruhdimme pihalle. - Hei, etsimiskilpailu! Se, joka löytää Smoothien ekana, voittaa ja saa kaikilta karkkia, minä kekkasin. - Kuullostaa hyvältä, Anton myönsi ja suuntasi minuun lämpimän katseen. En vastannut vaan käänsin katseeni. Mokomakin! Aloitimme kilpailun. Taru syöksähti kohti Tiian ja Viivin taloa, Hilda juoksi talliin, Anton lantalaan, Ines tarhoille, Alisa Tallituvan taakse ja minä juoksin metsikköön. Hiiviskelin pusikossa ja erotin puskien seasta vaaleanruskean möykyn. Smooothie! Pikku hiljaa hivuttauduin lähemmäs ja loikkasin kohti olentoa käsi valmiina ottamaan kiinni. Kauhukseni huomasin jo loikan aikana, kenet olin yllättänyt. Vaaleanruskea ei ollutkaan Smoothien turkkia vaan ruskea tallitakki! Nolostuneena lensin polvilleni tyypin viereen ja käteni heilahti hänen selälleen. Poika kiljaisi yllättyneenä ja kierähti kauemmas silmät säikähdyksestä selällään. - Sofie! , Anton huudahti yllättyneenä ja lensi istualleen. Nolona punastuin. - Ööm... tuota... sori.. mäluulinsuoasmoothieksi, sopersin epäselvästi. - Ai mitä? - Öh.. luulin sun tallitakkia smoothieksi, toistin ja yritin naurahtaa väkinäisesti. Anton virnisti. - Voi sua! - Mmm... - Ei se mitään. Olihan se kiva ylläri, hän kallisti päätään hymyillen. Kiitos kaikille ihanasta leiristä!Maverick nosti hallitun laukan ja jatkoi pitkin maneesin pitkää sivua keinuhevosmaisesti.
-Hyvä, ja ennakoi kulma, Tiia sanoi maneesin keskeltä. Teemu teki työtä käskettyä ja Maverick ratsasti siistin, terävän kulman. Päätyparvella oli tuntiratsastajia ja muutama hoitaja seuraamassa tuntia. -Hienoa. Myötää. Teemu taputti hevosensa hikistä kaulaa ja siirtyi raviin. Maverick kuunteli tarkasti pojan ohjeita. -Vau, joku sanoi katsomosta. -Hän on veljeni, Tiia kuuli Tarun kehuskelevan ylpeänä. Tiia hymyili. Tallitytöt olivat huvittavia välillä. Nainen vilkaisi puhelimensa kelloa. Se näytti kymmentä vaille neljää. -Jaha, ravaile vielä hetki ja siirry sitten loppukäynteihin, Tiia sanoi Teemulle, joka kevensi suuren hevosensa selässä naama keskittyneessä punassa. -Ja te, Tiia jatkoi ja kääntyi katsomaan supisevia tarkkailijoita parvella. -Teidän pitäisi kai olla jo pian valmiita, kello on kymmentä vaille. -Mitä?, kuului parvelta. Porukka alkoi kiirehtiä ulos yhtenä liikkuvana massana. Yksi jäi jälkeen ja huikkasi vielä Tiialle: -Oliko Valdemar jo tallissa? -On, ei hätää, nainen vastasi virnistäen. -Hyvä, tuntilainen sanoi ja kiirehti ulos. Kaikki tiesivät, että poni oli hankala saada kiinni. Teemu oli jo aloittanut loppukävelyt. Maverick venytti kaulaansa ja pärski rentoutuneena.-Jaha, tulehan ennen tasaa ulos, kannattaa laittaa loimi, Tiia huikkasi liu’uttaen maneesin raskaan oven kiinni perässään. Teemu nyökkäsi ja jäi kävelemään. Tiia meni sisälle talliin. Siellä oli todellinen tekemisen meininki. Tuntilaiset laittoivat ratsujaan valmiiksi. Nämä ratsastajat olivat jo hiukan kokeneempia, heillä näytti olevan homma hanskassa ilman apua. Tiia käveli käytävää pitkin ja katseli karsinoihin. Tuokin ratsastaja oli vielä hetki sitten kiivennyt pelokkaana Vuokon selkään, mutta laittoi nyt varmoin ottein suitsia Vinskille. Hetkeksi Tiia pysähtyi katselemaan tohinaa. Hän hegitti syvään ja antoi katseensa vaeltaa pitkin tallikäytävää, tallin kattoa ja uteliaita hevosia. Unelmat käyvät toteen aina välillä. Niiden eteen pitää tehdä töitä, mutta ne käyvät kyllä toteen, jos oikein kovasti haluaa. Niin oli Tiiallekin käynyt. Oma talli parhaan ystävän kanssa oli joskus vaikuttanut mahdottomalta haaveelta, mutta nyt se oli totta. Näky ei katoaisi, kun hevosen turpaa yrittäisi silittää tai karsinoiden seiniä hivellä sormenpäillä ohi kävellessään. Vai katoaisiko? Ihan varmuuden vuoksi Tiia ojensi kätensä Puccin karsinan oven yli ja antoi hevosen hamuta sitä. Nainen hymyili. Totta se oli. -Hyvä Evelina!, Tiia hihkui onnesta. Tyttö oli laukannut kauniissa muodossa Armaksella. Tiia tiesi, ettei Armas ollut ihan helpoin poni ratsastaa, mutta siinä ne nyt menivät. Evelina oli ollut pelokas kiipeämään ponin selkään, sillä se oli viimeksi ollut kiukkuisella tuulella, mutta nyt tyttö hymyili punaposkisena saavutuksestaan. Maneesin pieni päätyovi aukesi ja Viivi tuli vihellellen sisään. -Moi!, nainen sanoi Tiialle. -Kato!, Tiia vastasi irrottamatta katsettaan Armaksen päästä. -Oho, Viivi sanoi ja ojensi Tiialle pullan. -Kiitti. -Moi Viivi, sanoi yksi ratsastajista, joka ravasi heidän ohitseen Valdemarilla. -Moi!, Viivi hihkaisi. -Mitäs te teette, nainen kysyi sitten Tiialta. -Vähän kaikkea tason mukaan. Katson vähän, missä mennään. -Mm, Viivi mumisi ja tarkasteli tuntia. Ulkona aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kun ratsastajat tulivat jonossa ulos maneesista. Kentällä ratsasti Sabrina mustalla Zodyllaan, joka kulki kauniisti häntä pystyssä. Hevonen hyppäsi nätisti ja siististi tytön kasaamia esteitä. -Jahas, Tiia sanoi ja katsoi ratsukkoa. -Mikah saa taas lisää hommia, kun se korjaa nuo esteet, Viivi mutisi närkästyneenä. -Paitsi…, Tiia pohti. -Paitsi mitä? -Tän päivän tunnit oli tässä, Tiia sanoi. -Mennäänkö hyppäämään? -Joo!, Viivi sanoi. -Otetaanko Tammat? -Otetaan. Sofie, Anton ja Aada olivat satulahuoneessa puhdistamassa varusteita, kun Tiia ja Viivi menivät sinne. -Moi!, he sanoivat ja kiirehtivät ottamaan hevosten satulat. -Hei, Sofie, ethän ollut ajatellut ratsastaa Taminaa tänään?, Tiia huikkasi tytölle. -Suomalla ajattelin mennä, tyttö sanoi iloisesti. -Okei, hyvä! Tiia ja Viivi kompuroivat kumpikin jokseenkin epätyylikkäästi ulos satulahuoneesta varusteineen. Sabrina saapui juuri talliin Zodyn kaviot lattiaa vasten kopisten. Tallikäytävää lakaissut Mikah huokaisi ja lähti kohti kentälle vievää sivuovea. -Hei MikahMikahMikah!, Tiia rääkäisi Taminan varusteiden takaa. Poika kääntyi hämmentyneenä ympäri ja katsoi jokseenkin kummissaan puhuvaa varustekasaa. -Ei tarvitse korjata pois niitä esteitä, me käydään hyppimässä, kuului ääni satulan alta. -Ai…, Mikah sanoi. -Kiitos! Varustekasa raahautui pois näkyvistä hevospuolen sivukäytävälle, jossa Tamina ja Sera kummatkin asustelivat. Mikah jatkoi käytävän lakaisua päätään pudistellen. Tiian piirtämä kuva hevospuolen sivukäytävästä kesäaikaan. Blogi?Heips!🐎 Päätinpä sitten perustaa tänne bloginkin. Tosiaan tästä ei tule mikään kovin aktiivinen tai mitään, mutta silloin tällöin saatan laittaa tänne mm. tarinoita tms tallilta. Myös suurista uutisista tai kisoista saatan kirjoittaa. Suunnitelmissa oli perustaa jonkinlainen sarja tallilta, vaikkapa niin, että jokainen osa on yksi novelli, ja niitä tulee esim. yksi syksyllä, yksi talvella, yksi keväällä ja niin edelleen. Ei siis mitään kovin ihmeellistä, mutta lueskelkaa täältä rauhassa jos kiinnostaa. Saatan tehdä syysloman aikana ensimmäisen novellin, saa nähdä minkälainen siitä tulee! Kuten muuten varmaan etusivun uudesta "bannerista" saattoi huomata, olen tehnyt sivuista nyt hieman syksyisemmät. Rakastatteko tekin syksyä?🍁
~Tiia |
BlogistaTämä on Helmiksen blogi, josta löydät silloin tällöin novelleja siitä, mitä Helmiksessä tapahtuu. Toisinaan blogiin kerätään koosteita tallilaisten kirjoittamista tarinoista, kuten leireistä tai tapahtumista. arkisto |