Avain 1/2
Mikah:
Tallin seinien vierillä oli korkeet kasat lunta, ne oli kasattu siihen kolatessa. Tuure pärski, kun me tultiin tallin pihaan. Nousin alas sen selästä ja annoin sille palan porkkanaa. Oli vielä aamupäivä, eikä tallilla ollut kauhean moni, tuntilaisia ei ainakaan. Se oli hyvä aika ratsastaa, en mä halunnut kiinnittää huomiota itseeni sillä tavalla. Suurin osa Helmiksessä ei edes tiennyt, että mä osasin ratsastaa, aika hyvin vieläpä… Jos kaikki saisi tietää niin porukka tulis varmaan tölläämään ja sepä oliskin kiva.
Tuuren liikutuksen jälkeen mä jatkoin siivousurakkaa. Mä olin saanut jo melkein kaikki boxit siistiksi, kun joku huhuili mua tallissa. Kuulin heti, ettei se ollut Tiia tai kukaan muukaan tuttu, joten kurkkasin karsinan oven yli. Joku hoitaja se oli, mutta en mä tunnistanut. Niitä tulee ja menee nykyään niin nopeaan.
Se tuli vimpan päälle varusteissaan lähemmäks ja kysyi: -Onks sulla avainta rehuhuoneeseen? Mun pitäis antaa psylliumit ja se on lukossa.
Yleensä mä avaan rehuhuoneen aamutallin aikaan hoitajia ja yksityisten omistajia varten, mutta kai mä olin unohtanut.
-Mjoo, vastasin ja kokeilin takin taskuja. Molemmat oli tyhjät. Se tyttö tuijotti mua koko ajan, kun mä etsin. Varmaan mietti, että mikä mulla kestää. Kokeilin reisitaskuhousujen sivutaskuja, mutta avain ei ollut sielläkään.
-Öö, mä voin antaa ne psylliumit, annan kohta parille muullekkin, sanoin nolona. Se varmaan tajus että mä olin hukannu ne avaimet.
-Okei, se sanoi epäilevästi, mutta lähti kuitenkin.
Mä en koskaan kadota mun avaimia, mutta nyt ne oli piru vie jossain huitsissa. Yleensähän se oli nimenomaan Tiia, joka jätti asiat minne sattuu. Toisaalta se jotenkin pystyy myös muistamaan tarkalleen, mihin se minkäkin jätti, vaikka paikka olis mikä.
Sellanen pikkanen paniikki mulle kuitenkin tuli, myönnettäköön, että mä jätin siivouksen kesken ja menin heti ettimään niitä avaimia. (Vaikka en mä yleensä jätä siivousta kesken.) Suuntasin satlariin, siellä pöydän päällä on aina joskus jotkut avaimet.
Ei hemmetti, mä huomasin että joku väkertäjä oli säätäny mistelin siihen ovenkarmiin ja mä panin merkille, että sitä pitäis sitten vältellä viimiseen asti. Kaikenlaista sitä pitääkin tehdä, ettei vaan olis liian helppoa.
Satlarista en kuitenkaan löytäny ollenkaan avaimia, joten mä rupesin miettimään, mihin mä oisin voinu jättää ne. Mä olin ihan varma, että olin muistanu niiden painon housujen taskussa vielä ennen ku olin menny liikuttamaan Tuurea lammen ympäri. Aloin hermostuneena repiä jo hiuksia päästä, ne oli sit piru vie varmaan jossain siellä hangessa.
Mä pomppasin varmaan metrin, kun kuulin Tiian vihellystä tallin käytävältä. Menin äkäseen takasin siivoomaan (satlarin ulko-oven kautta misteliä välttäen) ja sain boxit valmiiks ennätysvauhtia. Mut ei jumpe, mikä kuumotus, jos se nyt aiko mennä rehuhuoneeseen. Kuuntelin koko ajan, missä se meni. Se oli mennyt moikkaamaan Taminaa hevosten sivukäytävälle, ja mä kuskasin kottarit äkkiä kohti lantalaa.
-Mikah?, se kyseli, kun varmaan kuuli mut, mutta mä ehdin kärryjen kanssa lantalalle pois kuvasta.
Sen jälkeen hiipparoin hakemaan Zezeä tarhasta. Talutin sen ulkopuomille, ja aloin varustaa siinä. Hain satulan ja suitset satlarista ulko-oven kautta, mä ehtisin varmaan lähteä ennen ku Tiia huomais. Se oli varmaan kiinnittämässä tuntilistaa ja lakasemassa käytävää.
Ponnistin Zezen selkään ilman jakkaraa ja ratsastin mahdollisimman hiljasta käyntiä etupihalle. Käännyin kattomaan, ettei kukaan seurannut, mut tottakai mä kuulin toiselta puolelta äänen:
-Vältteleksä mua?
Se oli Tiia. Se kuulosti vähän huvittuneelta ja epäuskoselta.
-Emmäää… Kui?
-Minne sä oot menossa?, se kysy vaikka tiesi, ja mä tiesin jo, että se halus tulla mukaan. Mutta mä en oo koskaan ennen kadottanu mitään avaimia tai mitään sellasta. Mä en voi sanoa sille, että meen ettimään avaimia. Enkä mä vois myöskään ottaa sitä mukaan ja ettiä samalla, ei se kiitolaukassa onnistuis…
-Maastoon, mä rykäsin, yskäsin päälle ja lähin jo liikkeelle.
Tallin seinien vierillä oli korkeet kasat lunta, ne oli kasattu siihen kolatessa. Tuure pärski, kun me tultiin tallin pihaan. Nousin alas sen selästä ja annoin sille palan porkkanaa. Oli vielä aamupäivä, eikä tallilla ollut kauhean moni, tuntilaisia ei ainakaan. Se oli hyvä aika ratsastaa, en mä halunnut kiinnittää huomiota itseeni sillä tavalla. Suurin osa Helmiksessä ei edes tiennyt, että mä osasin ratsastaa, aika hyvin vieläpä… Jos kaikki saisi tietää niin porukka tulis varmaan tölläämään ja sepä oliskin kiva.
Tuuren liikutuksen jälkeen mä jatkoin siivousurakkaa. Mä olin saanut jo melkein kaikki boxit siistiksi, kun joku huhuili mua tallissa. Kuulin heti, ettei se ollut Tiia tai kukaan muukaan tuttu, joten kurkkasin karsinan oven yli. Joku hoitaja se oli, mutta en mä tunnistanut. Niitä tulee ja menee nykyään niin nopeaan.
Se tuli vimpan päälle varusteissaan lähemmäks ja kysyi: -Onks sulla avainta rehuhuoneeseen? Mun pitäis antaa psylliumit ja se on lukossa.
Yleensä mä avaan rehuhuoneen aamutallin aikaan hoitajia ja yksityisten omistajia varten, mutta kai mä olin unohtanut.
-Mjoo, vastasin ja kokeilin takin taskuja. Molemmat oli tyhjät. Se tyttö tuijotti mua koko ajan, kun mä etsin. Varmaan mietti, että mikä mulla kestää. Kokeilin reisitaskuhousujen sivutaskuja, mutta avain ei ollut sielläkään.
-Öö, mä voin antaa ne psylliumit, annan kohta parille muullekkin, sanoin nolona. Se varmaan tajus että mä olin hukannu ne avaimet.
-Okei, se sanoi epäilevästi, mutta lähti kuitenkin.
Mä en koskaan kadota mun avaimia, mutta nyt ne oli piru vie jossain huitsissa. Yleensähän se oli nimenomaan Tiia, joka jätti asiat minne sattuu. Toisaalta se jotenkin pystyy myös muistamaan tarkalleen, mihin se minkäkin jätti, vaikka paikka olis mikä.
Sellanen pikkanen paniikki mulle kuitenkin tuli, myönnettäköön, että mä jätin siivouksen kesken ja menin heti ettimään niitä avaimia. (Vaikka en mä yleensä jätä siivousta kesken.) Suuntasin satlariin, siellä pöydän päällä on aina joskus jotkut avaimet.
Ei hemmetti, mä huomasin että joku väkertäjä oli säätäny mistelin siihen ovenkarmiin ja mä panin merkille, että sitä pitäis sitten vältellä viimiseen asti. Kaikenlaista sitä pitääkin tehdä, ettei vaan olis liian helppoa.
Satlarista en kuitenkaan löytäny ollenkaan avaimia, joten mä rupesin miettimään, mihin mä oisin voinu jättää ne. Mä olin ihan varma, että olin muistanu niiden painon housujen taskussa vielä ennen ku olin menny liikuttamaan Tuurea lammen ympäri. Aloin hermostuneena repiä jo hiuksia päästä, ne oli sit piru vie varmaan jossain siellä hangessa.
Mä pomppasin varmaan metrin, kun kuulin Tiian vihellystä tallin käytävältä. Menin äkäseen takasin siivoomaan (satlarin ulko-oven kautta misteliä välttäen) ja sain boxit valmiiks ennätysvauhtia. Mut ei jumpe, mikä kuumotus, jos se nyt aiko mennä rehuhuoneeseen. Kuuntelin koko ajan, missä se meni. Se oli mennyt moikkaamaan Taminaa hevosten sivukäytävälle, ja mä kuskasin kottarit äkkiä kohti lantalaa.
-Mikah?, se kyseli, kun varmaan kuuli mut, mutta mä ehdin kärryjen kanssa lantalalle pois kuvasta.
Sen jälkeen hiipparoin hakemaan Zezeä tarhasta. Talutin sen ulkopuomille, ja aloin varustaa siinä. Hain satulan ja suitset satlarista ulko-oven kautta, mä ehtisin varmaan lähteä ennen ku Tiia huomais. Se oli varmaan kiinnittämässä tuntilistaa ja lakasemassa käytävää.
Ponnistin Zezen selkään ilman jakkaraa ja ratsastin mahdollisimman hiljasta käyntiä etupihalle. Käännyin kattomaan, ettei kukaan seurannut, mut tottakai mä kuulin toiselta puolelta äänen:
-Vältteleksä mua?
Se oli Tiia. Se kuulosti vähän huvittuneelta ja epäuskoselta.
-Emmäää… Kui?
-Minne sä oot menossa?, se kysy vaikka tiesi, ja mä tiesin jo, että se halus tulla mukaan. Mutta mä en oo koskaan ennen kadottanu mitään avaimia tai mitään sellasta. Mä en voi sanoa sille, että meen ettimään avaimia. Enkä mä vois myöskään ottaa sitä mukaan ja ettiä samalla, ei se kiitolaukassa onnistuis…
-Maastoon, mä rykäsin, yskäsin päälle ja lähin jo liikkeelle.
-Hei!
Pysäytin Zezen, liemessä oltiin.
-Enksmä voi tulla mukaan, vai?, se kysy ja nyt se näytti jo vähän loukkaantuneelta. Silleen loukkaantuneelta, että mä tiesin, että se yritti peitellä sitä, mutta sen on vaikee yleensä kontrolloida sen kulmakarvoja. Ne paljastaa aina, mitä se ajattelee. Nytkin ne oli sillä lailla huolestuneessa kurtussa.
Mun oli hirveän vaikee sanoa siihen mitään. Mä en tienny miten mä voisin sanoa sille jotain ilman että se loukkaantuis vielä enemmän. Mutta piru vie en mä vaan voinu kertoa niistä avaimista, mä oon aina pitäny niistä hyvää huolta!
-Mä haluun mennä välillä edes yksin, tokasin ja hoputin Zezen liikkeelle. Hevonen lähti innoissaan liikkumaan, eikä se tiennyt yhtään, että mä olin jo katumapäällä. Ei mun ollu tarkotus kuulostaa ihan niin tylyltä. Vilkasin olan yli takas pihalle ja Tiia seiso siinä edelleen, katto vähän hämillään meidän perään. Ja kun se huomas, että mä katoin, se käänty pois.
-Noni, nyt mä olin typerä, sanoin Zezelle ja rapsutin sen säkää.
- - - - - - - - - - - - -
Tämä novelli saa jatkoa luukussa 23!
Pysäytin Zezen, liemessä oltiin.
-Enksmä voi tulla mukaan, vai?, se kysy ja nyt se näytti jo vähän loukkaantuneelta. Silleen loukkaantuneelta, että mä tiesin, että se yritti peitellä sitä, mutta sen on vaikee yleensä kontrolloida sen kulmakarvoja. Ne paljastaa aina, mitä se ajattelee. Nytkin ne oli sillä lailla huolestuneessa kurtussa.
Mun oli hirveän vaikee sanoa siihen mitään. Mä en tienny miten mä voisin sanoa sille jotain ilman että se loukkaantuis vielä enemmän. Mutta piru vie en mä vaan voinu kertoa niistä avaimista, mä oon aina pitäny niistä hyvää huolta!
-Mä haluun mennä välillä edes yksin, tokasin ja hoputin Zezen liikkeelle. Hevonen lähti innoissaan liikkumaan, eikä se tiennyt yhtään, että mä olin jo katumapäällä. Ei mun ollu tarkotus kuulostaa ihan niin tylyltä. Vilkasin olan yli takas pihalle ja Tiia seiso siinä edelleen, katto vähän hämillään meidän perään. Ja kun se huomas, että mä katoin, se käänty pois.
-Noni, nyt mä olin typerä, sanoin Zezelle ja rapsutin sen säkää.
- - - - - - - - - - - - -
Tämä novelli saa jatkoa luukussa 23!