Avain 2/2
Novellin aiempi osa löytyy luukusta 19.
Mikah:
Helmilampi nukkuu aina talvisin. Siellä on ihan hiljasta, lintuja ei kuulu ja lumi pehmentää kaikki askelten äänet. Puut ei heilu tuulessa koska ympäröivä mettä toimii tuulensuojana. Niiden oksien päällä on lunta jonkun verran ja se näyttää aika nätiltä. Oli harmi, että piti katella maahan sen sijaan. Zezeä ärsytti mennä niin hitaasti, mutta mun olis ollu hankalampi mennä nopeammin ja samalla tiirailla niitä avaimia sen molemmilta puolilta. Onneks mä näin Tuuren isojen kavioiden painaumat lumessa niin mä tiesin tarkalleen, mistä oltiin menty. Sillan kohdalla kuulu ihan pientä solinaa purosta, ja mua vähän hirvitti, jos ne mokomat oli pudonnu puroon.
Mä aloin jo väsyä ettimiseen, mutta kiersin sen lammen vielä toisen kerran ja kattelin ja kattelin, mutta en mä mitään nähny missään. Oisko ne piru vie kuitenki siellä purossa?
Mä pysäytin Zezen siinä sillan kohalla ja tulin alas. Olin sillä menny maastossa ennenki, ja mä tiesin että se odottaa kyllä paikallaan ku käskee, joten pistin sen puron sivuun seisomaan ja menin ite ihan siihen reunalle. Otin hanskat veke ja se vesi oli ihan jäätävän kylmää. Mä en ois kahlaamatta päässy kattomaan sitä puroa läpi, kun se oli niin leveä, mutta en mä sinne veteen halunnu mennä, ei hullukaan siihen lähtis. Päätin kiivetä siihen sillalle ja kontaten kattoa, josko näkisin sinne pohjaan. Hain jonku kepakon jolla kaiteen hirsien välistä siirsin lunta pois tieltä ja rikoin vähän sitä hentoista jäätä. Katoin vielä toiseltaki puolelta mutta saakeli, ei ollu ne avaimet sielläkään. Zeze käppäili kans siihen sillalle ja näytti olevan huolissaan. Se ei voinu käsittää, mitä mä siinä konttasin. Nousin ylös ja taputin sitä kaulalle.
-Ehkä me vaan luovutetaan, sanoin sille ja nousin takasin sen selkään.
Päätin vielä ottaa ravia ja laukkaa lammen ympäri ennen kotiin palaamista. Olis ollu epäreilua Zezeä kohtaan, jos se ei olis päässy ollenkaan juoksemaan.
Oltiin oltu metässä melkeen kolme tuntia, kello tuli kolme. Kentällä oli tuntilaisia, joten mä tulin alas selästä jo kaukana tallista. Mä huomasin, että Tiia piti sitä tuntia. Se huomas, että mä olin tullut, mutta se katto nopeesti poispäin. Toivottavasti se ei ollu ollut huolissaan, koska mä oisin pistäny sen tosi kovaan paikkaan. Ei se olis tunnin aikaan päässyt mua metästä ettimään.
Mä kävin karsinoita ja tallin käytäviä läpi, kun olin hoitanu Zezen pois, mutta en mä löytänyt mitään. Tuntilaiset tuli sisälle ja mä yritin keksiä jotain tekemistä jostain muualta.
-Hei.
Tiia tuli toisista ovista sisään talliin ja moikkas kylmästi.
-Moi, mä vastasin ja haroin tukkaani, en mä muutakaan keksiny, ja lähin hakemaan heiniä.
-Mikah!, mä kuulin turhautuneen äänen lähtiessäni, mut mä vaan teeskentelin, etten kuullu.
Tiia piti toisenkin tunnin siihen heti perään, ja mä sain aikaa ettiä niitä avaimia vielä lisää. Tallituvasta ei löytyny, eikä tallipihan hangesta. Kävin kattomassa myös traktorin, koska olin aamulla kolannu lunta, mutta ei ollu sielläkään. Alko tulla jo pimeetä, eikä ulkona paranis ettiä yhtään mitään. Potkasin yhtä niistä valtavista renkaista ku otti nii lujaa aivoon. Kun mä olin siitä kivusta selvinny nii päätin vilkasta vielä satlarin kertaalleen läpi.
Pistin hupun päähän, ettei mua huomais, koska seuraavat tuntilaiset oli taas tullu takas talliin ja hyöri nyt ympäriinsä siellä. Ne alko tehä lähtöä yks kerrallaan, ja Tiiaki varmaan menis kohta sisälle syömään. Täydellinen hetki mennä nuuskimaan satlari.
Mä katoin läpi hyllyt ja kaapit ja lattiatki, mutta ei niitä vaan löytyny mistään. Istahin tuolille siihen pöydän ääreen ja painoin pään käsiin. Että pitiki. Nyt ei auttais muu ku kertoa.
Ovi narahti ja Tiia tuli tietysti sisään. Just nyt. Mä en ollu edes valmistellu mitään puhetta vielä. Se näytti vähän yllättyneeltä ku mä olin siinä, mutta toi vaan jotkut suitset paikalleen ja meni hakemaan kaapista villaloimen. Mä istuin vaan enkä osannu oikeen tehä mitään, mietin vaan että miten sanoisin sen.
-Kakista ulos, se sano just ku olin saanu mieleen pari hyvää lausetta. Se oli edelleen selin muhun, mutta kai se tunsi mut tarpeeks hyvin, että tiesi mulla olevan jotain asiaa.
-Mitä?
-Mikä sulla oikeen on?, se kysy. Ei silleen vihasesti vaan ihan rauhassa. Se käänty ympäri ja mua ärsytti, kun se oli seistessä mua pidempi, koska musta tuntu että mun olis pakko sanoa se. Mä nousin ylös ja otin pari askelta kohti ovea.
-Et viittis mennä karkuun, sähän oot ihan ku Valde!, se sano melkeen nauraen. -Kerro nyt vaan.
-Ei mulla mitään oo, mä mumisin ja tajusin että en enää pääsis karkuun.
Yritin kääntyä ja avata oven, mut se pirulainen tarttu mua hupusta kiinni ja mun pää osu siihen misteliin. Kun mä tajusin sen risun olemassaolon, mä olisin halunnu vajota maan alle. Tiia päästi irti mun hupusta ja tuijotti mua tiukasti. Satlarin jouluvalot heijastu sen silmistä. Vaistomaisesti mä nostin kädet ylös ku se olis ollu poliisi.
-Mä-kadot-inavaimet. Avaimet!, mä änkytin ja ajattelin, että ehkä se unohtais sen mistelin, jos kerron.
-Rehuhuoneen avaimet?, se kysy.
Nyökytin vaan hemmetin hermona.
Multa meinas henki loppua ku se tarras mun takin kaulukseen ja veti mut vähän kumaraan. Puristin mun silmät kiinni ja olin ihan paikallani. Mä tunsin, et sen naama oli ihan mun naaman vieressä. Mä pystyin haistamaan sen hiukset. Sit mä kuulin sellasen äänen, mikä lähtee, kun avaa takin tarran. Ku mitään ei tapahtunu, mä uskalsin raottaa vähän mun silmiä. Se avas mun takin rintataskun, jonka olemassaolosta mulla ei ollu ollu mitään hajua. Sit kuulu semmonen kilahdus, joka voi lähteä pelkästään avaimista.
Tiia hymyili mulle siitä kymmenen sentin päästä silleen että sen silmistä tuli pelkät viirut ja sano: -Mäki aina unohan että mun takeissa on tälläsiä taskuja!
Sit se kilautti niitä avaimia ja häipy siitä rehuhuoneelle, ja mä tajusin olevani yhä silleen kumarassa. Olikohan se edes huomannut koko oksaa? Mä näytin varmaan ihan typerältä. Kun mä suoristin selkäni ihan hölmönä, mun pää osu taas siihen misteliin.
Mikah:
Helmilampi nukkuu aina talvisin. Siellä on ihan hiljasta, lintuja ei kuulu ja lumi pehmentää kaikki askelten äänet. Puut ei heilu tuulessa koska ympäröivä mettä toimii tuulensuojana. Niiden oksien päällä on lunta jonkun verran ja se näyttää aika nätiltä. Oli harmi, että piti katella maahan sen sijaan. Zezeä ärsytti mennä niin hitaasti, mutta mun olis ollu hankalampi mennä nopeammin ja samalla tiirailla niitä avaimia sen molemmilta puolilta. Onneks mä näin Tuuren isojen kavioiden painaumat lumessa niin mä tiesin tarkalleen, mistä oltiin menty. Sillan kohdalla kuulu ihan pientä solinaa purosta, ja mua vähän hirvitti, jos ne mokomat oli pudonnu puroon.
Mä aloin jo väsyä ettimiseen, mutta kiersin sen lammen vielä toisen kerran ja kattelin ja kattelin, mutta en mä mitään nähny missään. Oisko ne piru vie kuitenki siellä purossa?
Mä pysäytin Zezen siinä sillan kohalla ja tulin alas. Olin sillä menny maastossa ennenki, ja mä tiesin että se odottaa kyllä paikallaan ku käskee, joten pistin sen puron sivuun seisomaan ja menin ite ihan siihen reunalle. Otin hanskat veke ja se vesi oli ihan jäätävän kylmää. Mä en ois kahlaamatta päässy kattomaan sitä puroa läpi, kun se oli niin leveä, mutta en mä sinne veteen halunnu mennä, ei hullukaan siihen lähtis. Päätin kiivetä siihen sillalle ja kontaten kattoa, josko näkisin sinne pohjaan. Hain jonku kepakon jolla kaiteen hirsien välistä siirsin lunta pois tieltä ja rikoin vähän sitä hentoista jäätä. Katoin vielä toiseltaki puolelta mutta saakeli, ei ollu ne avaimet sielläkään. Zeze käppäili kans siihen sillalle ja näytti olevan huolissaan. Se ei voinu käsittää, mitä mä siinä konttasin. Nousin ylös ja taputin sitä kaulalle.
-Ehkä me vaan luovutetaan, sanoin sille ja nousin takasin sen selkään.
Päätin vielä ottaa ravia ja laukkaa lammen ympäri ennen kotiin palaamista. Olis ollu epäreilua Zezeä kohtaan, jos se ei olis päässy ollenkaan juoksemaan.
Oltiin oltu metässä melkeen kolme tuntia, kello tuli kolme. Kentällä oli tuntilaisia, joten mä tulin alas selästä jo kaukana tallista. Mä huomasin, että Tiia piti sitä tuntia. Se huomas, että mä olin tullut, mutta se katto nopeesti poispäin. Toivottavasti se ei ollu ollut huolissaan, koska mä oisin pistäny sen tosi kovaan paikkaan. Ei se olis tunnin aikaan päässyt mua metästä ettimään.
Mä kävin karsinoita ja tallin käytäviä läpi, kun olin hoitanu Zezen pois, mutta en mä löytänyt mitään. Tuntilaiset tuli sisälle ja mä yritin keksiä jotain tekemistä jostain muualta.
-Hei.
Tiia tuli toisista ovista sisään talliin ja moikkas kylmästi.
-Moi, mä vastasin ja haroin tukkaani, en mä muutakaan keksiny, ja lähin hakemaan heiniä.
-Mikah!, mä kuulin turhautuneen äänen lähtiessäni, mut mä vaan teeskentelin, etten kuullu.
Tiia piti toisenkin tunnin siihen heti perään, ja mä sain aikaa ettiä niitä avaimia vielä lisää. Tallituvasta ei löytyny, eikä tallipihan hangesta. Kävin kattomassa myös traktorin, koska olin aamulla kolannu lunta, mutta ei ollu sielläkään. Alko tulla jo pimeetä, eikä ulkona paranis ettiä yhtään mitään. Potkasin yhtä niistä valtavista renkaista ku otti nii lujaa aivoon. Kun mä olin siitä kivusta selvinny nii päätin vilkasta vielä satlarin kertaalleen läpi.
Pistin hupun päähän, ettei mua huomais, koska seuraavat tuntilaiset oli taas tullu takas talliin ja hyöri nyt ympäriinsä siellä. Ne alko tehä lähtöä yks kerrallaan, ja Tiiaki varmaan menis kohta sisälle syömään. Täydellinen hetki mennä nuuskimaan satlari.
Mä katoin läpi hyllyt ja kaapit ja lattiatki, mutta ei niitä vaan löytyny mistään. Istahin tuolille siihen pöydän ääreen ja painoin pään käsiin. Että pitiki. Nyt ei auttais muu ku kertoa.
Ovi narahti ja Tiia tuli tietysti sisään. Just nyt. Mä en ollu edes valmistellu mitään puhetta vielä. Se näytti vähän yllättyneeltä ku mä olin siinä, mutta toi vaan jotkut suitset paikalleen ja meni hakemaan kaapista villaloimen. Mä istuin vaan enkä osannu oikeen tehä mitään, mietin vaan että miten sanoisin sen.
-Kakista ulos, se sano just ku olin saanu mieleen pari hyvää lausetta. Se oli edelleen selin muhun, mutta kai se tunsi mut tarpeeks hyvin, että tiesi mulla olevan jotain asiaa.
-Mitä?
-Mikä sulla oikeen on?, se kysy. Ei silleen vihasesti vaan ihan rauhassa. Se käänty ympäri ja mua ärsytti, kun se oli seistessä mua pidempi, koska musta tuntu että mun olis pakko sanoa se. Mä nousin ylös ja otin pari askelta kohti ovea.
-Et viittis mennä karkuun, sähän oot ihan ku Valde!, se sano melkeen nauraen. -Kerro nyt vaan.
-Ei mulla mitään oo, mä mumisin ja tajusin että en enää pääsis karkuun.
Yritin kääntyä ja avata oven, mut se pirulainen tarttu mua hupusta kiinni ja mun pää osu siihen misteliin. Kun mä tajusin sen risun olemassaolon, mä olisin halunnu vajota maan alle. Tiia päästi irti mun hupusta ja tuijotti mua tiukasti. Satlarin jouluvalot heijastu sen silmistä. Vaistomaisesti mä nostin kädet ylös ku se olis ollu poliisi.
-Mä-kadot-inavaimet. Avaimet!, mä änkytin ja ajattelin, että ehkä se unohtais sen mistelin, jos kerron.
-Rehuhuoneen avaimet?, se kysy.
Nyökytin vaan hemmetin hermona.
Multa meinas henki loppua ku se tarras mun takin kaulukseen ja veti mut vähän kumaraan. Puristin mun silmät kiinni ja olin ihan paikallani. Mä tunsin, et sen naama oli ihan mun naaman vieressä. Mä pystyin haistamaan sen hiukset. Sit mä kuulin sellasen äänen, mikä lähtee, kun avaa takin tarran. Ku mitään ei tapahtunu, mä uskalsin raottaa vähän mun silmiä. Se avas mun takin rintataskun, jonka olemassaolosta mulla ei ollu ollu mitään hajua. Sit kuulu semmonen kilahdus, joka voi lähteä pelkästään avaimista.
Tiia hymyili mulle siitä kymmenen sentin päästä silleen että sen silmistä tuli pelkät viirut ja sano: -Mäki aina unohan että mun takeissa on tälläsiä taskuja!
Sit se kilautti niitä avaimia ja häipy siitä rehuhuoneelle, ja mä tajusin olevani yhä silleen kumarassa. Olikohan se edes huomannut koko oksaa? Mä näytin varmaan ihan typerältä. Kun mä suoristin selkäni ihan hölmönä, mun pää osu taas siihen misteliin.