Halla
Vein jakkaran Hallan kyljen viereen. Käteni tärisivät jostain syystä. Pää oli kylmänä, mutta kroppa oli silti jännittynyt.
-Tiia, Viivi huikkasi kentän laidalta ja tuli kentälle aitalautojen välistä puikahtaen.
-Moi, vastasin. Ääni tärisi, vaikkei ollut tarkoitus. Vanha arpi pohkeessa alkoi yhtäkkiä jomottaa. Siihen tuli haamukipua, kuin vamma olisi tuore.
Sanomatta mitään Viivi kiersi Hallan toiselle puolelle ja alkoi kiristää vyötä. Tamman valppaat korvat menivät luimuun ja se näykkäsi ilmaa.
-Juoksutitko sä?
-Joo, sanoin ja laskin jalustimet alas solmulta. Hallan kylki värisi, kun hipaisin sitä vahingossa. Tamma oli kuin sähkölataus, joka odotti purkautumista.
-Sähän seisot nätisti, hieno tyttö!, Viivi puheli sille. Kumpikaan meistä ei sanonut ääneen, että tämä Halla-projekti oli toivoton. Puhuimme aina vain edistyksestä, sillä silloin olisi helpompi olla luovuttamatta. Me kummatkin kuitenkin tunsimme koko hevosta kohtaan ripauksen epävarmuutta. Tamma käyttäytyi välillä siivosti ja välillä se oli kuin itse piru. Olimme jo kolmesti päättäneet, että se oli valmis tunneille, ja sitten naks vain, jouduimme vetämään sen pois tuntikäytöstä ja ryhtyä työskentelemään sen kanssa ahkerasti. Kukaan tuntilainen ei onneksi ole Hallan selästä pudotessaan loukkaantunut vakavasti. Vain minä.
Juoksutus oli tosiaan tullut tarpeeseen. Tamma oli ollut poissa tunneilta noin viikon verran, ja vaikka se olikin liikutettu päivittäin, sen energia latautui helposti. Kun olin napsauttanut liinan kiinni sen suitsiin, se oli ampaissut täyteen vauhtiin sekunnin sadasosassa ja vienyt minua pitkän matkaa ympäri kenttää. Se pukitti kuin hullu. Hullu ja voimakas kuin mikä. Kun sain sen ympyrälle se laukkasi yhä kovaa vauhtia ja sain miltei roikkua liinassa kiinni. Hetken kuluttua se oli rauhoittunut ja siirtynyt jolkottavaan raviin.
Siitä huolimatta valmistauduin pahimpaan, kun tuikkasin jalkani jalustimeen. Viivi piteli toista jalustinta minulle valmiina ja laittoi sen jalkaani, kun istuin alas. Halla alkoi heti tanssahdella paikoillaan. Refleksit käskivät tulla alas heti paikalla. Turvapaikkani, maa, oli kaukana alhaalla. Pudotus olisi pitkä. Viivi huomasi minun tuijottavan sokeana kentän hiekkaa. Hän otti kiinni kädestäni rauhoittavasti ja katsoi minua silmiin.
-Mä oon tässä koko ajan.
-Joo, vastasin.
Tunsin kylmän hien niskassani. Juoksuttaessa oli tullut kuuma, joten olin viskannut paksun takkini kentän laidalle.
Molempien hengitys höyrysi, minun ja Hallan. Ei tarvinnut kuin ajatella itseään eteenpäin, ja tamma oli jo nostamassa ravin. Suuntasin uralle ja tein puolipidätteitä niin paljon, että vatsalihaksia vihloi. Se oli kuitenkin ainoa tapa, jolla sain pidettyä Hallan kuulolla, ja ennen kaikkea käynnissä.
Nostin hetken kuluttua ravin, ja Halla pyrähti innoissaan laukkaan. Kaikki tapahtui niin nopeaan tahtiin, etten ehtinyt kunnolla edes tajuta. Halla viskoi päätään ja ampaisi eteen innoissaan. Se pukitti kerran, mutta juoksutusrallin jälkeen se ei enää jaksanut pukittaa samanlaisella antaumuksella, joten pysyin selässä helposti. En oikein tiedä miten, mutta sain korjattua hevosen takaisin raville. Sydämeni jyskytti ja paukutti rintaani vasten. Päässä kohisi. Käteni tuntuivat keitetyltä makaroonilta. Koko kroppa tärisi. Olo oli holtiton ja irtonainen. Kevensin vain ravia ja ajattelin, että kohtapuoliin varmaan kuolisin.
Pian tamma pysähtyisi äkisti, loikkaisi sivulle ja pukittaisi. Se oli asiantuntija ratsastajan tiputtamisessa. Se halusi minun tippuvan, se halusi minun kuolevan. Ja kun retkahtaisin kylmään maahan velttona kuin olkinukke, se nousisi takajaloilleen ja sen kengitetty kavio osuisi täydellä painolla jalkaani, liiskaisi osan pohkeestani. Tai ehkä tällä kertaa rautakenkä tulisi kasvojeni päälle. Ympäristö sumeni ja näin vain hevosen niskan. Sen harja heilui ravin mukana. Minulla ei ole kontrollia, ajattelin. Minulla ei ole sitä.
Havahduin kuplastani vasta, kun Viivi huudahti kentän laidalta:
-Hieno! Hieno!
Ympäristö kirkastui. Hieno? Mitä minä ajattelin? Hallan korvathan kääntyilivät, sehän kuunteli minua! Se pysyi kiltisti uralla, kun pyysin. Tein puolipidätteen ja se totteli. Hevonenhan oli täysin kuulolla! Minä en ollut vaarassa, en minkäänlaisessa. Jalkani menivät jännityksen laukeamisesta veteliksi. Istahdin alas harjoitusraviin ja tunsin, kuinka upeasti Halla työskenteli. Sen pää ei ollut täydellisessä muodossa, eikä sen ravi ollut täydellisen lennokasta, mutta se teki yhteistyötä kanssani. Se oli tarpeeksi minulle. Tamma pärskähti innoissaan. Tein ympyrän ja toisenkin, kokeilin, mihin kaikkeen se suostuisi. Viivi nauroi kentän laidalta innoissaan.
-Hyvä Tiia!
Uskalsin hymyillä. Ehkä tamma halusi apua. Ehkä se halusi kehittyä ja olla hyvä tyttö. Ei se minua halunnut tappaa. Se vain halusi pitää hauskaa, sehän on vasta kahdeksan! Ihan pieni lapsi, jolla on välillä känkkäränkkä.
Huomasin pienten pisaroiden osuvan kasvoihini. Uskalsin kohottaa katsettani. Kentän lempeää valoa vasten saattoi nähdä hitaasti putoavia lumihiutaleita. Kuin kevyttä hilettä rauhoittamaan mieltä. Ja kylmä halla kipristi nenänpäätäni.
-Tiia, Viivi huikkasi kentän laidalta ja tuli kentälle aitalautojen välistä puikahtaen.
-Moi, vastasin. Ääni tärisi, vaikkei ollut tarkoitus. Vanha arpi pohkeessa alkoi yhtäkkiä jomottaa. Siihen tuli haamukipua, kuin vamma olisi tuore.
Sanomatta mitään Viivi kiersi Hallan toiselle puolelle ja alkoi kiristää vyötä. Tamman valppaat korvat menivät luimuun ja se näykkäsi ilmaa.
-Juoksutitko sä?
-Joo, sanoin ja laskin jalustimet alas solmulta. Hallan kylki värisi, kun hipaisin sitä vahingossa. Tamma oli kuin sähkölataus, joka odotti purkautumista.
-Sähän seisot nätisti, hieno tyttö!, Viivi puheli sille. Kumpikaan meistä ei sanonut ääneen, että tämä Halla-projekti oli toivoton. Puhuimme aina vain edistyksestä, sillä silloin olisi helpompi olla luovuttamatta. Me kummatkin kuitenkin tunsimme koko hevosta kohtaan ripauksen epävarmuutta. Tamma käyttäytyi välillä siivosti ja välillä se oli kuin itse piru. Olimme jo kolmesti päättäneet, että se oli valmis tunneille, ja sitten naks vain, jouduimme vetämään sen pois tuntikäytöstä ja ryhtyä työskentelemään sen kanssa ahkerasti. Kukaan tuntilainen ei onneksi ole Hallan selästä pudotessaan loukkaantunut vakavasti. Vain minä.
Juoksutus oli tosiaan tullut tarpeeseen. Tamma oli ollut poissa tunneilta noin viikon verran, ja vaikka se olikin liikutettu päivittäin, sen energia latautui helposti. Kun olin napsauttanut liinan kiinni sen suitsiin, se oli ampaissut täyteen vauhtiin sekunnin sadasosassa ja vienyt minua pitkän matkaa ympäri kenttää. Se pukitti kuin hullu. Hullu ja voimakas kuin mikä. Kun sain sen ympyrälle se laukkasi yhä kovaa vauhtia ja sain miltei roikkua liinassa kiinni. Hetken kuluttua se oli rauhoittunut ja siirtynyt jolkottavaan raviin.
Siitä huolimatta valmistauduin pahimpaan, kun tuikkasin jalkani jalustimeen. Viivi piteli toista jalustinta minulle valmiina ja laittoi sen jalkaani, kun istuin alas. Halla alkoi heti tanssahdella paikoillaan. Refleksit käskivät tulla alas heti paikalla. Turvapaikkani, maa, oli kaukana alhaalla. Pudotus olisi pitkä. Viivi huomasi minun tuijottavan sokeana kentän hiekkaa. Hän otti kiinni kädestäni rauhoittavasti ja katsoi minua silmiin.
-Mä oon tässä koko ajan.
-Joo, vastasin.
Tunsin kylmän hien niskassani. Juoksuttaessa oli tullut kuuma, joten olin viskannut paksun takkini kentän laidalle.
Molempien hengitys höyrysi, minun ja Hallan. Ei tarvinnut kuin ajatella itseään eteenpäin, ja tamma oli jo nostamassa ravin. Suuntasin uralle ja tein puolipidätteitä niin paljon, että vatsalihaksia vihloi. Se oli kuitenkin ainoa tapa, jolla sain pidettyä Hallan kuulolla, ja ennen kaikkea käynnissä.
Nostin hetken kuluttua ravin, ja Halla pyrähti innoissaan laukkaan. Kaikki tapahtui niin nopeaan tahtiin, etten ehtinyt kunnolla edes tajuta. Halla viskoi päätään ja ampaisi eteen innoissaan. Se pukitti kerran, mutta juoksutusrallin jälkeen se ei enää jaksanut pukittaa samanlaisella antaumuksella, joten pysyin selässä helposti. En oikein tiedä miten, mutta sain korjattua hevosen takaisin raville. Sydämeni jyskytti ja paukutti rintaani vasten. Päässä kohisi. Käteni tuntuivat keitetyltä makaroonilta. Koko kroppa tärisi. Olo oli holtiton ja irtonainen. Kevensin vain ravia ja ajattelin, että kohtapuoliin varmaan kuolisin.
Pian tamma pysähtyisi äkisti, loikkaisi sivulle ja pukittaisi. Se oli asiantuntija ratsastajan tiputtamisessa. Se halusi minun tippuvan, se halusi minun kuolevan. Ja kun retkahtaisin kylmään maahan velttona kuin olkinukke, se nousisi takajaloilleen ja sen kengitetty kavio osuisi täydellä painolla jalkaani, liiskaisi osan pohkeestani. Tai ehkä tällä kertaa rautakenkä tulisi kasvojeni päälle. Ympäristö sumeni ja näin vain hevosen niskan. Sen harja heilui ravin mukana. Minulla ei ole kontrollia, ajattelin. Minulla ei ole sitä.
Havahduin kuplastani vasta, kun Viivi huudahti kentän laidalta:
-Hieno! Hieno!
Ympäristö kirkastui. Hieno? Mitä minä ajattelin? Hallan korvathan kääntyilivät, sehän kuunteli minua! Se pysyi kiltisti uralla, kun pyysin. Tein puolipidätteen ja se totteli. Hevonenhan oli täysin kuulolla! Minä en ollut vaarassa, en minkäänlaisessa. Jalkani menivät jännityksen laukeamisesta veteliksi. Istahdin alas harjoitusraviin ja tunsin, kuinka upeasti Halla työskenteli. Sen pää ei ollut täydellisessä muodossa, eikä sen ravi ollut täydellisen lennokasta, mutta se teki yhteistyötä kanssani. Se oli tarpeeksi minulle. Tamma pärskähti innoissaan. Tein ympyrän ja toisenkin, kokeilin, mihin kaikkeen se suostuisi. Viivi nauroi kentän laidalta innoissaan.
-Hyvä Tiia!
Uskalsin hymyillä. Ehkä tamma halusi apua. Ehkä se halusi kehittyä ja olla hyvä tyttö. Ei se minua halunnut tappaa. Se vain halusi pitää hauskaa, sehän on vasta kahdeksan! Ihan pieni lapsi, jolla on välillä känkkäränkkä.
Huomasin pienten pisaroiden osuvan kasvoihini. Uskalsin kohottaa katsettani. Kentän lempeää valoa vasten saattoi nähdä hitaasti putoavia lumihiutaleita. Kuin kevyttä hilettä rauhoittamaan mieltä. Ja kylmä halla kipristi nenänpäätäni.