Tapsa
Tallissa oli rauhallinen tunnelma. Karsinoista kuului tyytyväistä rouskutusta ja pärskintää. Kellertävä valo, joka oli peräisin lempeistä jouluvaloista, loi tunnelmaa maagisen jouluiseksi.
Viivi silitti Jeren ystävällistä turpaa karsinan oven yli. Ruuna viskeli innoissaan päätään riuhtoessaan palasia heinäannoksestaan. Hän kuuli satlarin oven käyvän hiljaa ja valpastui.
-Tiia?
Miksi Tiia olisi tallissa, tänäänhän oli Viivin iltatallivuoro ja Tiian oli ollut tarkoitus rentoutua hyvän kirjan ääressä sisällä? Viivi suuntasi askeleensa satulahuoneeseen ja raotti ovea.
Siellä nainen istui, kauheassa asennossa ja kirjoitti kiireellisen näköistä lappua pöydän ääressä.
-Moi, Viivi sanoi.
-Moi, Tiia mumisi kirjoituksen lomasta.
Sitten Viivi huomasi pöydällä olevan lautasen, jolla oli kaksi muhkeaa joulutorttua.
-Ai kiitos!, hän sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen toisen.
-EIJEIH!, huusi Tiia, heitti kynän käsistään ja nosti lautasen pois Viivin ulottuvilta.
-No pöh, Viivi sanoi turhautuneena.
-Ne on Tapsalle!, Tiia kuiskasi loukkaantuneen näköisenä ja asetti hitaasti lautasen takaisin paikalleen.
-Molemmatko? Jaksaako Tapsa syödä molemmat?
-Jaksaa jaksaa, Tiia sanoi ja nosti kynän lattialta. Sitä pureskellen hän jatkoi jälleen kirjoittamista.
-Onko kirjekin Tapsalle?, Viivi kysyi hetken Tiian touhua katseltuaan.
-Joo, Tiia sanoi ja suhautti kirjeen loppuun sulavan tervehdyksen. Sen jälkeen tämä taitteli paperin kahtia, kirjoitti kääntöpuolelle “Tapsa” ja asetti sen seisomaan torttulautasen viereen.
-Aiotko nyt kertoa, että kuka se Tapsa on? Oliko toi rakkauskirje vai?
-No ei ollut rakkauskirje! Tapsa on tonttu!, Tiia sanoi kuin olisi selittänyt maailman yksinkertaisinta asiaa. Viivin kasvoille valahti ymmärryksen ilme.
-Jätätkö nyt noi tortut siihen homehtumaan?, hän kysyi ja katseli torttulautasta kaihoisasti.
-Justhan mä sanoin että Tapsa syö ne!, Tiia mumisi loukkantuneena ja nousi ylös. -Nyt mennään nukkumaan ja annetaan sille ruokarauha, nainen lisäsi ja meni Viivin edellä ulos satlarin ovesta.
Helmiksen piha oli aina kaunis, mutta tämänlaiset talviyöt olivat henkeäsalpaavan kauniita. Kinokset hohtivat ja kirkas tähtitaivas loisti, joka kaartui kuin kuvuksi maan pään päälle. Askeleet narskuivat lumessa ja hengitys höyrysi.
-Miten sulla meni tänään Seran kanssa?, Tiia kysyi. Viivi oli harjoitellut tamman kanssa tasaisella ennen, kuin päivän tunnit alkoivat, eivätkä naiset olleet saaneet tilaisuutta puhua sen jälkeen.
-Hyvin meni, kyllä meillä on vielä vähän treenattavaa joissain jutuissa, Viivi vastasi ja kopautti lumipaakun kengästään.
-No hyvä. Mitä kello muuten on?
-Yheksän.
-Uijui! Viivi! Me ehitään kattoa Netflixiä!, Tiia karjaisi.
-Jes! Mä haen viltit, tee sä popparit, Viivi hihkaisi, ja molemmat säntäsivät talolle juoksujalkaa.
Seuraavana aamuna Tiia oli Netflix-illan vuoksi niin väsynyt aamutallia tehdessään, ettei tullut huomanneeksi satulahuoneen tyhjentynyttä torttulautasta ja mystisesti kadonnutta kirjettä.
Viivi silitti Jeren ystävällistä turpaa karsinan oven yli. Ruuna viskeli innoissaan päätään riuhtoessaan palasia heinäannoksestaan. Hän kuuli satlarin oven käyvän hiljaa ja valpastui.
-Tiia?
Miksi Tiia olisi tallissa, tänäänhän oli Viivin iltatallivuoro ja Tiian oli ollut tarkoitus rentoutua hyvän kirjan ääressä sisällä? Viivi suuntasi askeleensa satulahuoneeseen ja raotti ovea.
Siellä nainen istui, kauheassa asennossa ja kirjoitti kiireellisen näköistä lappua pöydän ääressä.
-Moi, Viivi sanoi.
-Moi, Tiia mumisi kirjoituksen lomasta.
Sitten Viivi huomasi pöydällä olevan lautasen, jolla oli kaksi muhkeaa joulutorttua.
-Ai kiitos!, hän sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen toisen.
-EIJEIH!, huusi Tiia, heitti kynän käsistään ja nosti lautasen pois Viivin ulottuvilta.
-No pöh, Viivi sanoi turhautuneena.
-Ne on Tapsalle!, Tiia kuiskasi loukkaantuneen näköisenä ja asetti hitaasti lautasen takaisin paikalleen.
-Molemmatko? Jaksaako Tapsa syödä molemmat?
-Jaksaa jaksaa, Tiia sanoi ja nosti kynän lattialta. Sitä pureskellen hän jatkoi jälleen kirjoittamista.
-Onko kirjekin Tapsalle?, Viivi kysyi hetken Tiian touhua katseltuaan.
-Joo, Tiia sanoi ja suhautti kirjeen loppuun sulavan tervehdyksen. Sen jälkeen tämä taitteli paperin kahtia, kirjoitti kääntöpuolelle “Tapsa” ja asetti sen seisomaan torttulautasen viereen.
-Aiotko nyt kertoa, että kuka se Tapsa on? Oliko toi rakkauskirje vai?
-No ei ollut rakkauskirje! Tapsa on tonttu!, Tiia sanoi kuin olisi selittänyt maailman yksinkertaisinta asiaa. Viivin kasvoille valahti ymmärryksen ilme.
-Jätätkö nyt noi tortut siihen homehtumaan?, hän kysyi ja katseli torttulautasta kaihoisasti.
-Justhan mä sanoin että Tapsa syö ne!, Tiia mumisi loukkantuneena ja nousi ylös. -Nyt mennään nukkumaan ja annetaan sille ruokarauha, nainen lisäsi ja meni Viivin edellä ulos satlarin ovesta.
Helmiksen piha oli aina kaunis, mutta tämänlaiset talviyöt olivat henkeäsalpaavan kauniita. Kinokset hohtivat ja kirkas tähtitaivas loisti, joka kaartui kuin kuvuksi maan pään päälle. Askeleet narskuivat lumessa ja hengitys höyrysi.
-Miten sulla meni tänään Seran kanssa?, Tiia kysyi. Viivi oli harjoitellut tamman kanssa tasaisella ennen, kuin päivän tunnit alkoivat, eivätkä naiset olleet saaneet tilaisuutta puhua sen jälkeen.
-Hyvin meni, kyllä meillä on vielä vähän treenattavaa joissain jutuissa, Viivi vastasi ja kopautti lumipaakun kengästään.
-No hyvä. Mitä kello muuten on?
-Yheksän.
-Uijui! Viivi! Me ehitään kattoa Netflixiä!, Tiia karjaisi.
-Jes! Mä haen viltit, tee sä popparit, Viivi hihkaisi, ja molemmat säntäsivät talolle juoksujalkaa.
Seuraavana aamuna Tiia oli Netflix-illan vuoksi niin väsynyt aamutallia tehdessään, ettei tullut huomanneeksi satulahuoneen tyhjentynyttä torttulautasta ja mystisesti kadonnutta kirjettä.