Kesäleirin leirikooste 2020Tiia, 23.6.20 klo 17.20
Juoksin lantalan taakse. Oloni oli kuin pikkuruisella lapsella, piilosleikki oli jännittävää. -Tullaan!, huusi Ines tallipihalta. Painauduin lähemmäksi lantalan seinää. -Hilda, löysinpäs! Huh! En ollut ensimmäinen. Ripotteleva sade alkoi jälleen, mutta se ei haitannut leikkiä. Olimme sopineet, että piiloa sai vaihtaa kesken leikin. Ineksen tullessa lähemmäksi, kiersin lantalan toiselle puolelle vastakkaiseen suuntaan ja tilaisuuden tullen hiippailin vikkelästi sisälle talliin. Purupaalikasan takana oli mukavan viileä piilopaikka. -Sofie löydetty!, huusi Hilda. Sofie,23.6.20 klo 21.17 Ilta oli rauhallinen ja tyyni. Rapsuttelin Taminaa mietteliäänä otsasta ja pohdikselin leiripäivää. Päivä oli ollut ihana ja vauhdikas ja oli mukavaa olla ihan yksin hetkinen. Yhtäkkiä minut valtasi halu mennä yksin järvelle. Lähdin jalan kävelemään kohti Helmijärveä ja matka taittui nopeasti. Yllätyksekseni löysin rannalta myös Tarun sekä Hildan. Muiden näkeminen piristi kummasti ja päätimme pulahtaa yöuinnille, koska olimme jättäneet uimapuvut sinne kuivumaan. Olisi paljon kätevämpää säilyttää niitä rantapaikalla kun siellä ei käynyt muita. Nappasimme uimapuvut ja puimme ne päällemme. Järvi oli tyyni ja kaunis, kun solahdimme uimaan. Emme halunneet rikkoa kesäillan hiljaisuutta, joten emme roiskuttaneet vettä tai puhuneet mitään. Laitoin uimalasit silmilleni ja sukelsin kirkasvetiseen järveen. Ahvenparvi lipui nopeasti ohitseni. Sukelsimme kaikki kolme yhtäaikaa ja nousimme sitten pintaan. Tiia, 23.6.20 klo 22.55 Tallituvan ylisiltä kuului kikatusta ja muminaa. Istuimme Viivin kanssa alakerran mukavalla sohvalla ja olimme molemmat puoliunessa. -Leiriläiset hoi, huikkasin vintille. -Kohta olis aika käydä nukkumaan, jotta jaksatte huomenna! -Mitä huomisen tunnilla tehdään?, kuului Hildan ääni. -Muistaakseni hypätään, sanoin unisena. -Huomenna hypätään!, kuului ylempää. Sitä seurasi riemastunut mumina. -Millon tuntilistat tulee?, kysyi toinen ääni, joka kuului ilmeisesti Sofielle. -Huomenna näätte tallista, sanoin hymyillen. -Laittakaahan valot pois jo, ettette nukahda esteillä! Supatus ja kikatus jatkui edelleen, kun lähdin ulos. Ensimmäinen yövuoro tallituvassa olisi Viivillä. Ulkona oli hämärää ja hämyistä. Aurinko oli jo laskenut Helmijärven pinnan alapuolelle, mutta valoa tuntui silti riittävän. Nuuhkin tyytyväisenä hiukan viilennyttä ilmaa. Kävin sulkemassa tallin ovet ja laitoin ilmoitustaululle tuntilistan seuraavalle päivälle. Käytin vielä koirat ulkona ja menin sisälle. Tästä leiristä tulisi vielä mahtava. Sofie 24.6. Klo 12.55
-Mmm, huokaisin ja työnsin viimeisen lihapullan suuhuni kermaisen kastikkeen kera. - Olipa hyvhää, paapatin. Muut olivat tikahtua nauruun. - Kiitos, Tiia virnisti ja nousi sitten seisomaan. - Okei, nyt teillä on vapaa-aikaa. Mä ja Mikah lähdetään maastoilemaan, Tiia hymyili leveästi Mikahille. Poika hymähti ja käänsi katseensa pois. Vaihdoimme katseita vieressäni istuvan Kaislan kanssa. Viivi hymyili meille ja meni ulos Tiian ja Mikahin perässä. Sitten Ines sai idean: - Aletaan leipomaan!, ehdotus sai hyvän vastaanoton ja aloimme miettiä, mitä leipoisimme. Päädyimme suklaakekseihin, sillä Kaisla oli leiponut niitä ennenkin ja vakuutti niiden teon olevan tosi helppoa. Kaivoimme ainekset esille kaapeista ja aloimme leipomaan. Ines sulatti rasvan, Hilda ja Alisa rouhivat suklaan ja minä ja Anton sekoitimme aineet. Keksit onnistuivat oikein hyvin ja söimme kaikki paitsi kolme keksiä, jotka säästimme aikuisille. Tiia, 25.6.20, klo 8.40-9.30 Uniset hahmot istuskelivat aamiaispöydässä. Pienten nauruntyrskähdysten kautta äänet alkoivat muuttua joka lauseella virkeämmiksi. Mikah ja Viivi istuivat pöydässä myös. Astiat kilisivät rauhallisesti. -Tänään on maastopäivä, totesi Viivi hymyillen. -Ja yhteisenä ohjelmana shettisagilityä!, lisäsin innokkaasti. Olin valvonut melko myöhään yöllä, sillä olin taas vatvonut kaiken maailman asioita päässäni. Joskus sitä vain jää ajattelemaan kaiken maailman turhuuksia, joka kostautuu sitten väsymyksenä seuraavana päivänä. Ja jos ei väsymyksenä, niin hainakin hölmöytenä. Aurinko paistoi lempeästi tallin ikkunoista, kun siivosimme Mikahin kanssa rehuhuonetta. Se oli ollut ihan spontaani juttu, mutta rehuhuone oli sen tarpeessa. Lakaisin suurien rehukaukaloiden takaa, ja sain pölyt ja rehunrippeet siististi kihveliin. Käännyin kohti Mikahia, joka tarkisti joitakin vanhoja rehukippoja. En nähnyt suurta roskille tarkoitettua jätesäkkiä missään. Mikah katsoi minua hämmentyneenä "Mitä sinä haluat"-ilmeellä. -Pussaanko?, hän kysyi. -MitÄ? -MiTä?, hän huudahti takaisin kauhun vallassa. -Ketä?, möläytin. -SiiS Pussiin! Pussiinko pussiin!, Mikah pajatti ja peitti kasvonsa käsiinsä. -Pussiin pussiin pussIIn! -Mihin pussiin?!, huusin sen enempää ajattelematta. -Siihen roskapussiin! Sitähän sä kai etsit!! -TotTa!, sanoin ja taapersin kihvelin kanssa ovesta ulos. -Tiia, se on tuolla, Mikah sanoi punehtuneena ja osoitti vastakkaiseen suuntaan. -Pussiin!, huudahdin, vaihdoin suuntaa ja kaadoin roskat vaivaantumeena kihvelistä jätesäkkiin. Sofie, 25.6 10.17 Nousin Puccin selkään ja annoin pohkeita. Hevonen askelsi reippasti Hallan takana. - Missähän Mikah ja Tiia ovat? , Ines pohti ääneen. - Niinpä, myötäilin. - Sieltä ne tulee!, Teemu hihkaisi. - Mitä te kiljuitte siellä? Tiian ja Mikahin kasvot punoittivat. Kummallakin oli silmissään levoton katse ja he vilkaisivat yhtäaikaa toisiaan kääntäen sitten kasvonsa poispäin. Tiia lähestyi kenttää Mikah vierellään. - Mä meen nyt ohjaa tuntia, Tiia sanoi Mikahille, joka jäi seuraamaan tuntia aidan viereltä. Kiersimme kenttää käynnissä Tiian seisoessa kentän keskellä. Kuljin Mikahin ohi. - No, miltä näyttää?, virnistin hänelle. Poika ei vastannut. - Haloo? Kuulitko sä? - Ai niin mitä?, hän havahtui säpsähtäen. - Ei mitään. Taitaa olla ajatukset jossain ihan muualla. - Mitä tuo tarkoitti? - No ei mitään, naurahdin ja annoin Puccille pohkeita. Hevonen nosti ravin muiden mukana. Sitten pusikossa rasahti ja iso lintu pyrähti lentoon. Halla, joka kulki perässäni, hirnahti ja ampaisi laukkaan heittäen korkean pukin. Pukki lennätti Teemun tantereeseen. - Oijoi, sattuko? , Tiia tuli ripeästi pojan luokse. Teemu ähkäisi ja nousi vaivalloisesti istumaan. Mikahkin puikahti kentälle. - Ei kai, Teemu mutisi ja nousi seisomaan. Samalla hän voihkaisi ja tarrasi vasempaan nilkkaansa kaatuen hiekalle - Ah, hän inahti. -Nilkkaan sattuu. Mikah ja Tiia tukivat poikaa ja kiikuttivat Teemun Tallitupaan. Otimme Ineksen kanssa Hallan kiinni ja tuntia seuraamassa olleet Anton ja Taru veivät hevosen talliin. Tiia, 25.6.20, klo 21-22
Rannalla oli vielä valoisaa, mutta nuotio oli sytytetty tunnelmaa tuomaan. Kaikki istuivat tiiviisti penkeiksi kaadetuilla puunrungoilla viltteihin kääriytyneinä. Ilma oli oikeastaan aika lämmin, mutta viltit estivät hyttysiä syömästä leiriläisten jalkoja. Tallituvasta tuotu kitara oli Teemulla, joka soitteli sitä parhaansa mukaan. Tytöt yrittivät parhaansa mukaan laulaa mukana, mutta Teemulla näytti olevan homma vähän hakusena, jonka vuoksi nuotion ympäriltä kuului hiukan sekavaa muminaa ja silloin tällöin myös vääriä nuotteja. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä leirinuotion tunnelmaan kuului semmoinen hiljainen ja epämääräinen musiikki, ainakin minun mielestäni. Mikah kohensi tulta ja Viivi jutteli Ineksen kanssa Chipun karsinassa näkyneistä muurahaisista. Aurinko laski hiljalleen lähemmäksi Helmijärven pintaa kuin suuri, hitaasti sulava oranssi jäätelöpallo. Päivä oli ollut pilvinen, joten oli mukavaa, että aurinko oli tullut esiin edes hetkeksi. Olin käynyt juuri uimassa, ja tukkani kuivui lempeässä tuulessa mukavasti ja kähertyi heti itsepäisille, villeille kiharille. -Miltäs huomisen ohjelma näyttää, kysyi Sofie, joka nakersi paistamaansa vaahtokarkkia tikun nokasta. -Huomisesta tulee kivaa, sanoin kuplivan innokkaana. -mAASTOESTEITÄ! -Onko huomenna jo?, kysyi Viivi innoissaan. -Kai mekin käydään hyppimässä?, hän tiedusteli minulta. -Käydään ihmeessä. Jos ei tuntien aikaan niin ainakin myöhemmin illalla. Leiriläisetkin näyttivät innokkailta. Osan ilmeistä pystyi päätellä, että maastoesteiden hyppiminen oli myös hurjan jännittävä asia. Kun jossakin Helmijärven toisella puolella kuului jyrähdys, osa leiriläisistä nousi seisomaan. Viivi liikahti hermostuneena. -Eikai ala ukkostaa? Minä pelkään ukkosta kauheasti!, sanoi Taru, joka melkein tärisi. -Älä nyt taas aloita, Teemu puhahti. -Voiko joku tulla jo mökillepäin? En haluaisi mennä yksin, sanoi Taru ja säpsähti, kun jyrinä kuului uudelleen. -Kyllä mä voin ainakin tulla, Sofie sanoi ja hymyili Tarulle ystävällisesti. Katsoin kelloa. -Taitaa olla aika kaikkien leiriläisten lähteä jo iltatoimiin, ehkä se on parempi niin, sanoin. Kukaan ei pannut vastaan, kun jälleen jyrähti, hieman lujempaa tällä kertaa. -Mä meen jo mukaan, sanoi Viivi, joka lähti äänekkään porukan kanssa takaisin kohti Helmistä. Leiriläisten äänien vaimetessa heidän kulkiessaan kauemmaksi, aloin ripeästi viikata vilttejä ja kerätä makkaratikkuja. Keräsin reippaasti koriin kaikki mahdolliset roskat mitä näin ja tarkistin kaikki mahdolliset paikat. Olin alkamassa nuotionsammutuspuuhiin, kun säpsähdin kuin Taru ukkosta. Kitara oli alkanut soida hiljaa. Se oli ihan erilaista kuin Teemun soittamana. Kitaran kielet eivät särähdelleet kovaäänisesti, vaan soinnut leijuivat lämpimään ilmaan pehmeinä ja sulavina. Kitaraa soitti Mikah, joka istui hiljaa edelleen paikallaan keskittyneen näköisenä. Hän ei nostanut katsettaan kitarasta, vaikka pysähdyinkin tuijottamaan. Hetken kuluttua laskin roskakorin ja viltit ja kävelin hiekalle lähemmäksi vettä. Istahdin siihen ja kuuntelin vain. Aurinko oli nyt taas lähempänä veden pintaa, se miltei kosketti sitä. Nyt sen väri oli jo niin punertava, että kaikki, mitä sen valo koskettu, muuttui oranssiksi. Sofie 26.6. klo 19- 19.45
Olimme niin malttamattomia, että ryntäsimme saunaan jo kymmentä vaille seitsemältä. Kiskoimme uikkarit päällemme, nappasimme pyyhkeemme ja juoksimme rantaan. Aiemmin oli ukkostanut, joten heti ilman selkeydettyä olimme päättäneet mennä uimaan. - Apuaa, vesi on varmaan ihan hyytävää, Ines naurahti silmät innosta palaen samalla, kun hän juoksi vierelläni kohti rantaa. Tiia, Hilda ja Alisa pinkoivat takamme. Kun vesi tuli näkyviin, heitimme pyyhkeet rantahiekalle ja syöksyimme veteen. Vesi pärskyi villisti ympärilläni, kun otin muutaman loikan ja heittäydyin veteen. Suustani pääsi kirkaisu. - KUINKA KYLMÄÄ! - Niin on, vieressäni seisova Ines sanoi henkeään haukkuen. Kuulin vain pärskähdyksen, kun Tiia säntäsi veteen ja sukelsi heti. Pian hän ilmestyi viereemme suu leveässä virneessä. - IHANAA, hän huudahti. Sitten Tiian kasvoille nousi hei-minä-keksin-ilme. - Kokeilen kuperkeikkaa vedessä! - Onkohan se ihan- - Ines, antaisitko vauhtia!, Tiia hihkaisi ja kyykistyi valmiina ponnistamaan. Epäröivästi Ines avusti Tiia vähän. Tiia kierähti veteen mutta hänen selkänsä otti pohjaan. Onneksi vesi oli aika matalaa ja nainen kömpi nopeasti pystyyn. Tiia yskäisi kuuluvasti ja puristi tuskaisena nenäänsä. - Yöh, meni-vettä-nenään-ja-suuhun-ja-kaikkialle, hän ähisi ja köhi äänekkäästi. Emme osanneet oikein auttaa ja seisoimme kaikki neljä avuttomina vieressä, kunnes Tiia rykäisi vielä kerran ja hymyili sitten meille. - Hengissä-ollaan, hän tiedotti käheällä äänellä ja sukelsi taas uudelleen. Jatkoimme vielä uimista, kunnes meidän piti lähteä. Kävelimme märät croksit litisten takaisin tallille. Viivi, Mikah ja Teemu odottelivat meitä jo pihalla. - Missä te viivyitte?, Viivi tiedusteli. - Tiia kokeili kuperkeikkaa vedessä ja veti vettä henkeen, selitin heille. Tiia vain virnisti. - Ainakin sammutin kokeilunjanoni, hän kuittasi tapahtuneen. Mikah naurahti ja hymyili Tiialle tietäväisenä. - No ainakin selvisit hengissä, poika huokasi kuitenkin hymähtäen. He lähtivät kohti rantaa ja me suunnistimme lämpimään saunaan. Tiia, 28.6.20, klo 10.50 Ensimmäisen tuntiryhmän ratsastajat näyttivät onnellisilta ja hymyilivät leveästi ratsastaessaan loppukäyntejä. Hevosetkin pärskivät tyytyväisinä. Satulattomat ratsastajat heiluttelivat jalkojaan leikkisästi hevosten kylkien vieressä. Anton ratsasti Pamelalla selkä menosuuntaan. Hän näytti kauhistuneelta ja onnelliselta samaan aikaan. Kun hän lähti vahingossa kääntämään hevosta ja oli luiskahtaa alas sen selästä, kaikki saivat makeat naurut. Muutkin ratsastajat olivat saaneet kokeilla takaperin ratsastusta, kun olin taluttanut heitä, mutta Pamela oli ainoa, joka käyttäytyi tarpeeksi järkevästi, jotta leiriläisen annettiin jäädä koikkelehtimaan ties miten sen selässä. Kakkostuntilaiset olivat tulleet kentän reunalle seuraamaan tuntia. Tunnin aiheena oli ollut leikkitunti, jota kaikki olivat odottaneet innolla. Olimme leikkineet hippaa ja kokeilleet maailmanympärysmatkaa, eli kääntyneet hevosen selässä ympäri sivulle, takaperin, toiselle sivulle ja takaisin oikein päin. Leikimme myös viestiä, Taru ja Alisa vastaan Hilda ja Anton. Tiimi T & A oli voittanut ponien ketteryyden ja vikkelien jalkojen ansiosta. Kun loppukäynnit oli kävelty, ratsukot menivät kaartoon ja leiriläiset tulivat alas selästä. Kaikki hevoset saivat kiitokseksi rapsutuksia ja pusun turvalle. Kaikki hevoset kasteltiin hoitopuomilla raikkaalla vedellä ja vietiin viileään talliin suojaan kuumalta hellepäivältä. Muutama leiriläinenkin sai kokea kylmän kohtalon, kun Anton suihkutti Pamelaa kyljeltä ja osui vahingossa hevosen toisella puolen Vinskiä harjaavaan Taruun. Se kostautui pojalle samalla mitalla, ja tilanne eskaloitui niin, että Hilda ja Alisakin alkoivat suihkia toisiaan. Yritin mennä rauhoittamaan tilannetta, mutta sain kylmän suihkun suoraan kasvoihini. Tuli aivan hiljaista. Kaikki pysähtyivät ja tuijottivat minua säikähtäneinä. -Kuka se oli!?, kysyin muka murhanhimoisesti. Kaikkien tyttöjen kädet osoittivat Antonia, j0ka nosti heti molemmat kätensä ilmaan ja tiputti letkun. -Kuules jätkä, täälTÄ PESEE!, huusin ja nappasin letkun maasta. Kaikki olivat litimärkiä, kun hevoset viimein vietiin talliin. Sofie 28.6. 12.30 - 13.30
- Mennään jatkamaan sitä vesisotaa!, Taru hihkaisi, kun kaikki aikuiset olivat poistuneen ruokatilasta. - Ei mennä, minä mutisin tahtomattanikin happamasti. Oli pakko myöntää, että olin hiukkasen mustasukkainen kun toisilla tuntilaisilla, mukaanlukien Antonilla, oli ollut niin hauskaa. - Äääh, ei jaksa, Hildakin komppasi, joten idea jäi siihen. - No mennään kumminkin ulos, Taru ehdotti. Nousimme kaikki pöydästä ja kilpailimme, kuka oli nopein. Kiiruhdimme pihalle. - Hei, etsimiskilpailu! Se, joka löytää Smoothien ekana, voittaa ja saa kaikilta karkkia, minä kekkasin. - Kuullostaa hyvältä, Anton myönsi ja suuntasi minuun lämpimän katseen. En vastannut vaan käänsin katseeni. Mokomakin! Aloitimme kilpailun. Taru syöksähti kohti Tiian ja Viivin taloa, Hilda juoksi talliin, Anton lantalaan, Ines tarhoille, Alisa Tallituvan taakse ja minä juoksin metsikköön. Hiiviskelin pusikossa ja erotin puskien seasta vaaleanruskean möykyn. Smooothie! Pikku hiljaa hivuttauduin lähemmäs ja loikkasin kohti olentoa käsi valmiina ottamaan kiinni. Kauhukseni huomasin jo loikan aikana, kenet olin yllättänyt. Vaaleanruskea ei ollutkaan Smoothien turkkia vaan ruskea tallitakki! Nolostuneena lensin polvilleni tyypin viereen ja käteni heilahti hänen selälleen. Poika kiljaisi yllättyneenä ja kierähti kauemmas silmät säikähdyksestä selällään. - Sofie! , Anton huudahti yllättyneenä ja lensi istualleen. Nolona punastuin. - Ööm... tuota... sori.. mäluulinsuoasmoothieksi, sopersin epäselvästi. - Ai mitä? - Öh.. luulin sun tallitakkia smoothieksi, toistin ja yritin naurahtaa väkinäisesti. Anton virnisti. - Voi sua! - Mmm... - Ei se mitään. Olihan se kiva ylläri, hän kallisti päätään hymyillen. Kiitos kaikille ihanasta leiristä!
0 Comments
|
BlogistaTämä on Helmiksen blogi, josta löydät silloin tällöin novelleja siitä, mitä Helmiksessä tapahtuu. Toisinaan blogiin kerätään koosteita tallilaisten kirjoittamista tarinoista, kuten leireistä tai tapahtumista. arkisto |