Elokuu oli alkanut, ja Helmiksessä oli jälleen vilkasta elämää. Tuntihälinääkin oli ehtinyt jo ikävöidä. Päivän toinen alkeisryhmä oli juuri vienyt ponit takaisin talliin. Tunti oli ollut harvinaisen hikinen, sillä sää oli lämmin, eikä hevosia olisi huvittanut työskennellä pitkän laitumella nautiskelun jälkeen. Viivi ja hoitajat auttoivat nyt pikkuisia ratsastajia hoitamaan ponit pois. Jokainen niistä kasteltiin sienellä, ja ne saivat melassivettä, jotta ne joisivat tarpeeksi. Sen jälkeen ne pääsivät takaisin laitumeen, jossa ne majailivat vielä ainakin syyskuuhun saakka.
Minä olin kentällä, jonne alkoi valua jatkoryhmäläisiä hevosten kanssa. Olin pyytänyt kaikkia tulemaan ilman satulaa kuuman päivän ja kauden aloituksen kunniaksi. Kesälomilta palanneet tuntilaiset olivat ruskettuneita ja hiukan epävarman oloisia. Ryhdyin vasta silloin miettimään, oliko hyvä idea laittaa heidät pitkän tauon jälkeen satulattomiin selkiin, mutta kohautin olkapäitäni ja odotin, että loput ratsukot tulivat tallista. Tuntilaisia oli neljä. Jenni, joka oli ratsastanut Helmiksessä aina alkeistunneilta saakka, ratsasti Nikolla. Innoissaan jakkaran kanssa säätävä Taru oli valmiina hyppäämään Jeren selkään. Kavioiden kalkkeen saattelemana käytävästä kentälle saapuivat myös Aku, 12-vuotias tuntilainen, jolta tuntui vain kertakaikkiaan sujuvan kaikki. Välillä ihmettelimme, miksi hän edes kävi tunneilla. Poika oli hiljainen, ei paljoa pukahtanut. Ratsasti vain ja lähti sitten. Hän talutti säpsyä Hallaa, joka oli päättänyt aloittaa syyskauden huvittavan dramaattisesti kaikenlaista säikkyen. Akun perässä tallista tuli Pamelaa taluttava Sanna, joka aloitti Helmiksessä paraikaa. Kun loput ratsukot tulivat kaartoon noustakseen selkään, Taru käveli jo alkukäyntejä Jeren kanssa jalkojaan iloisesti heilutellen. Jenni nousi selkään seuraavana ja lähti heidän peräänsä. Ei mennyt kauaakaan, kun kaikki jo keikkuivat ratsujensa selässä. Halla säpsyili vähän kaikenlaista, ääniä, tuulta ja aitaa, mutta Aku istui rauhallisena eikä näyttänyt välittävän. Aloitimme luonnollisesti alkukävelyillä, joiden jälkeen keräsimme ohjia ja ryhdyimme tekemään tempoharjoituksia. Menimme ensimmäisen lyhyen sivun hyvin hitaassa käynnissä. Seuraava pitkä sivu tuli mennä niin reippaassa käynnissä, kun ratsukoista lähti. Vastaan tulevalla lyhyellä sivulla tuli nostaa rauhallinen ravi, josta piti saada reipasta ja temmokasta pitkälle sivulle tultaessa. Sen jälkeen tehtävä alkoi uudestaan. Aku korjaili hienosti virheensä ennen kuin ehdin huomauttaa hänelle niistä. Hänellä ei myöskään tuntunut olevan minkäänlaisia ongelmia selässä pysymisessä. Eihän Hallalla kovin pompottava ravi ollutkaan. Taru puheli tapansa mukaan ratsastaessaan koko ajan. -Kulma, kulma, kulma… Aikauheeta odotas nyt… HIOO!! HyyvÄ! Kulma, kul-ma.. Hyyvä! Ja nosttta! Meno oli huvittavan näköistä. Jeremias lähti pitkällä sivulla sellaiseen raviin, että Taru tarrasi harjasta kiinni ja pomppi holtittomasti ylös alas. -AIKAMALA nytmälennän!, kuului vaimea huuto, ja tyttö liusui alas selästä melko rentona ja tuli istualleen maahan. Jere jatkoi matkaansa hetken aikaa ja pysähtyi sitten kiltisti kentän keskelle. -Kakkua!, huusi Jenni innoissaan. -Sattuiko?, Kysäisin hiukan huvittuneena Tarun hyvin tuntien. -Takalistoon tuli tälli mutta kyllä mä kunnossa olen, tyttö hihkaisi ja näytti peukkua hiekkakasastaan. Kun olimme saaneet tytön takaisin Jeren selkään, tämä nosti heti ravin ja meni jatkamaan tehtävää. -Eijei älä lähe niin kovaa heti odotappas heppu vähän, Taru mumisi ja suunnisti lyhyelle sivulle, jossa ravin oli tarkoitus olla rauhallista. Jere kuunteli Tarun puhetta korvat heiluen ja teki parhaansa totellakseen, mutta kaikesta huolimatta se ei voinut mitään sille, että energiaa riitti ja pitkällä sivulla oli mukava kiitää. Se lähti jälleen reippaaseen raviin, ja Taru pysyi juuri ja juuri selässä. Pomppiessaan hän huusi:-Ha-lu-at-te-ko-te sukla-a-a-a-a kak-ku-a vai man-sik-ka? -Mansikka!, huusi Sanna, jolla oli ongelmia saada Pamela kulkemaan eteen. -Pyydä siltä rohkeasti ja palkitse heti päästämällä paine, kun se liikkuu eteen, ohjeistin. -Se myös tykkää kehuista, muista kehua! Jennillä näytti sujuvan hyvin Nikon kanssa. -Ratsasta kulmat huolella, Jenni, se oikoo nyt vähän. Muuten menee to.., -KäÄk HuaAA! -Älä lennä!, huusi Sanna. Käännyin ympäri juuri parahiksi nähdäkseni Tarun kiepsahtavan kuin laiskiaispentu Jeren kaulalle. -Py-säh-dy hE-Vo-nEn!, Taru vikisi. Oli oikeastaan aika vaikuttavaa, että hän pysyi siinä Jeren ravatessa niinkin kauan ylösalaisin. Ruuna kuitenkin hermostui ja heitteli päätään, jolloin Taru kiepsahti viimein maahan. -Lisää kakkua!, huusivat Jenni ja Sanna. Aku ratsasti täydellisessä muodossa Tarun ja pysähtyneen Jeren ohi keskittyneen näköisenä. Tilanne oli niin koominen, että naurua oli vaikea pidättää. -KaiKki hYViN, huusi Taru ja nousi hakemaan Jereä pudistellen hiekkaa housuistaan. -Tuolla on niin kauheen vaikiaa pysyä. Sä oot ihan saippuahevonen, hän mumisi Hevoselle ja kiipesi sen selkään ilman jakkaraa siinä hiukan vaivalloisesti onnistuen. Kun siitä oli selvitty, Taru onnistui pysymään lopputunnin selässä ja sai ratsastettua melko hienoja pätkiä ja koottua hevosen kauniiseen muotoon. Pamelalla ratsastava Sanna ei ollut kuitenkaan aivan niin onnekas. Hän oli saanut vihdoinkin hevosen melko reippaaseen raviin ja istui selässä leveästi hymyillen viimein onnistuttuaan. Pamela huomasi, että sitä ei pyydetty eteen yhden ainoan sekunnin ajan, teki äkkipysäyksen ja nappasi aidan viereltä maukkaan tupon ruohoa suuhunsa. Sanna kuitenkin jatkoi matkaansa ja liukui hevosen kaulan yli jaloilleen maahan. Hänen kasvoillaan oli niin yllättynyt ilme, ettei sitä pysty kuvailemaan. Kun ratsukot tulivat loppukaartoon, ilmoitin heille, että ensi tunnilla laitettaisiin hevosille satulat.
2 Comments
|
BlogistaTämä on Helmiksen blogi, josta löydät silloin tällöin novelleja siitä, mitä Helmiksessä tapahtuu. Toisinaan blogiin kerätään koosteita tallilaisten kirjoittamista tarinoista, kuten leireistä tai tapahtumista. arkisto |